KYNNYKSENVARTIJA HENKISENÄ TRADITIONA
(Aimo Palomäki)

Kynnyksenvartija-sanaa käytti tiettävästi ensimmäisenä kirjailija Bulwer-Lytton kirjassaan Zanoni, joka on romaani muotoinen kertomus ala otsikolla yli-ihmisen elämäntarina. Kirja ilmestyi Lontoossa v. 1842 ja sen on suomentanut Väinö Hugo Valvanne v. 1909. Kertomus on allegorinen esitys siitä, mitä tapahtuu henkisen polun koeoppilaan sisäisessä tilassa

Taiteilija Glyndon edustaa persoonallisuutta ja polulle pyrkijää, joka tutustuu Zanoniin - Mestari Sieluun itsessään - haluaa oppia tuntemaan sisäisiä mysteereitä, sielun alkemiaa. Niin Zanoni lopulta opastetaan Glyndonin Mejnourin - korkean adeptivihkijän - kokelaaksi. Pitkäksi ajaksi hän sai nyt Mejnourin johdolla syventyä syvällisiin mysteereihin ja kokeisiin. Lopulta Mestari tunnusti olevansa tyytyväinen oppilaansa edistykseen. Silloin hän sanoi: "Nyt saapuu hetki, jolloin voit kulkea yli korkean, vaikka ilmamaisen aidan, ja vähitellen voit lähestyä kauheata kynnyksen vartijaa. Jatka ponnistuksiasi koeta yhä voittaa kärsimätön halusi saavuttaa tuloksia, ennenkuin voit niiden syitä hallita. Minä jätän sinut nyt yksin. Jos sen ajan kuluttua, kun palaan, olet suorittanut sinulle annetut tehtävät ja mielesi on ankaralla ajattelulla ja mietiskelyllä valmistunut suurta koetusta varten, niin minä lupaan, että se voidaan alkaa. Yhden varoituksen ainoastaan sinulle annan, pidä sitä ehdottomana käskynä älä astu tähän huoneeseen minä jätän huoneen avaimen sinun haltuusi koettaakseni sinun itsehillintääsi ja kieltäytymisen voimaa. Tämä on juuri yksi osa koetuksesta.

Mutta kuten saatatte arvata, ei Glyndon lopulta voinut vastustaa kiusausta, vaan Mestarin poissaollessa halusi päästä selville hänen kielletyistä salaisuuksistaan. Niinpä hän tunkeutui Mestarin laboratorioon ja pelästyy suunnattomasti kammottavan otuksen ilmaantuessa. Se oli hänen kynnyksenvartijansa, jonka hän oli loihtinut esiin tunkeutuessaan kielletylle alueelle ja siitä tuli hänen inhottava seuralaisensa. Aina kun hän alistuu alemman mielensä vaatimuksiin ja tyydyttämään sen pyyteitä, tuo "hirviö" häviää, mutta kun hän yrittää nousta tuon tason yläpuolelle, silloin tuo painajaismainen hahmo astuu esiin vihamielisin katsein ja yrittää vetää hänet pitkillä sormillaan kammottavaan syleilyynsä.

H.P.Blavatsky, joka ilmeisesti lainasi kynnyksenvartija sanan Zanonista, sanoi että tämä kynnyksenvartija on luonnon tosiasia eikä mikään romaanisepitelmä, ja että Bulwer Lyttonin on täytynyt saada aatteensa joltakin itämaiselta vihityltä. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että alunperin sana kynnyksenvartija viittaa Rooman kulta-ajan runoilijan Virgiliuksen Aenes-runoelmaan, joka oli Ilias ja Odysseijan tapainen sankarirunoelma. Runoelman kuudennesta luvusta, jossa kuvataan Aeneaan tuonelan matkaa on nimittäin Zanonin kirjaan lainattu säkeet: "Näetkö, millainen vartija istuu käytävässä, näetkö, mitkä kasvot kynnystä vartioi?".

ALLEGORIEN JA SATUJEN HIRVIÖ

Niinpä kynnyksenvartijan traditio on hyvin monimuotoinen. Se on Kerberos-koira, joka vartioi manalan porttia. Se on lohikäärme, jonka Pyhä Yrjänä surmaa henkisen tahdonvoiman keihäällä. Se kuvataan käärmeeksi, joka viettelee Eevan paratiisista ja jonka pään naisen kantapää on polkeva rikki. Se on satujen maahinen, joka vartioi paikkaa, minne aarre on kätkettynä. Se on Graalin maljan legendan maagikko Klingor, joka viettelee ritareita luopumaan pyhästä tehtävästään. Kalevalassa sitä edustaa märkähattu karjapaimen. Bhagavadgitassa, Duryodhana, vaikea vastustaja, jonka joukkoja vastaan Arjuna, Krisnan johdolla kävi taisteluun jne. Joulun evankeljumissa hän on paha kuningas Herodes, joka ei sallisi, että hänen valtakunnassaan varttuisi lapsi, joka voisi syrjäyttää hänet vallasta. Niin täytyy Kristus-lapsen paeta Herodeksen vihaa vieraalle maalle eikä hän voi palata kotimaahansa, ennekuin kuningas (vallan- ja kunnianhimo, ylpeys, turhamaisuus, tekopyhyys jne.) on syösty vallasta tai kuollut.

Monesti käy niin, että Kristus-lapsi pakenee Herodeksen tieltä eikä voi palata lainkaan, koska Herodes asuu ja hallitsee hänen elämänsä asumusta - jumalaisen Kristus-lapsen temppeliä - aina yksilön maallisen majan häviämiseen eli kuolemaan saakka. Sama ajatus esiintyy intialaisessa Krisnan syntymässä, kun kuningas Kamsa heittää sisarensa ja tämän puolison vankilaan. Siellä maanalaisessa vankila pimeydessä syntyi Krisna maailmaan.
Kaikki tällaiset kertomukset ovat allegorioita, jotka edustavat todellista totuutta ja niiden antama tieto on äärettömän tärkeää, sillä siitä alkaa ns. henkinen työ ja ellemme tiedä miten alkaa, emme pysty tekemään mitään.

Kynnyksenvartija, keskiajan ja satujen lohikäärme ei ole mikään muu kuin tottumuksiin ja tapoihinsa sidottu, itsekäs luontomme, jota suurin osa ihmisistä sokeasti ja vaalien hellii ja varjelee, koska se tuntuu turvalliselta ja mukavalta. Emme pysty näkemään kynnyksenvartijamme todellisia ominaisuuksia niin kauan kuin olemme takertuneena siihen, muussa tapauksessa ehkä alkaisimme tarkata sitä. Mutta heti kun ihminen yrittää astua sielun temppelin porttien sisäpuolelle, kun hän alkaa ponnistelun päästä kosketuksiin jonkin korkeamman kanssa itsessään, silloin kynnyksenvartija muuttuu hänelle objektiiviseksi todellisuudeksi ja hän joutuu kauhistuen katsomaan sen rumuutta ja epämuotoisuutta.

Monissa näissä vanhoissa kertomuksissa on sama idea. Lohikäärme nukkuu jossakin vuoren alla piilossa. Se vartioi siellä aarteita, jotka se on varastanut ihmisiltä. Kaikki yleensä tietävät, että vuoren sisällä on lohikäärme, mutta kukaan ei uskalla häiritä sitä. Mutta sitten saapuu joku urhoollinen sankari, joka alkaa taistelun lohikäärmettä vastaan saadakseen aarteen tai lohikäärmeen vankina olevan prinsessan omakseen. Tämä myytti on edelleen elävä. Lohikäärme edustaa ihmisen ja ihmiskunnan egoismia. Se on se osa olemustamme, joka on ahne ja vihainen. Budhalaisuudessa se on elämän pyörän keskus, jossa kukko, sika ja käärme purevat toisiaan hännästä. Kukin eläimistä edustaa yhtä niistä liikkeelle panevista voimista, jotka ylläpitävät erillisyyttä ja jatkuvaa minään samaistumisen harhaa. Se, että lohikäärme nukkuu, merkitsee sitä että se saa rauhassa lojua tiedostamattoman mielemme kynnyksellä, jossa me sitä ruokimme tottumustemme ja pahansuopaisten ajatusten ja tunteiden, sensaatioiden, juorujen ja valheiden nautinnollisella ravinnolla. Kun sillä on vatsa täysi, niin se nukkuu tyytyväisenä, mutta samalla sulkee meiltä pääsyn sisäisiin aarteisiimme. Ei sitä turhaan Egyptissä sanottu sielujen nielijäksi. Samalla se nielee kaiken elämän energiamme ja tahtoo ryöstää kaiken huomion osakseen tyydyttäälkseen omia halujaan, tarpeitaan ja mukavuksiaan. Jos nyt tyydymme tähän ja sanomme, että annetaan vaan lohikäärmeen kiltisti nukkua, merkitsee se sitä, että olemme antautuneet reagoivan mielemme tiedostamattomuuden armoille ja sitten ihmettelemme, että meiltä puuttuu energiaa.
Mutta, jos nyt sattuu jotakin, joka saa tuon lohikäärmeen heräämään, niin yleensä se herää ärjyen. On joskus varsin merkillistä huomata, miten suunnattomasti tuollaisen lohikäärmeen karjunnan takaa vapautuu energiaa. Mutta tietysti, jos jostakin syystä satumme herättämään lohikäärmeen jossakin toisessa ihmisessä, niin voimme yllätykseksemme nähdä, miten kauhistuttavan paljon hänessä onkaan energiaa. Tietysti sen jälkeen ajattelemme, että eipä kannata tuota lohikäärmettä enää herätellä. Mutta oikeastaan on yhdentekevää, nukkuuko tuo lohikäärme vai ärjyykö se, sillä kummassakin tapauksessa se erottaa meidät elämämme henkisistä aarrekammioista, jota se niin mustasukkaisesti vartioi. Oikeastaan olisi erittäin arvokasta, jos tulee joku ja herättää tuon lohikäärmeen meissä, koska se on ainoa mahdollisuus siihen, että sielunelämämme lähtee liikkeelle ja silloin meille selviää, missä elämämme energia on. Se on sen ärtymyksen ja aggressiivisuuden takana, johon nyt on koskettu. Eikä tuo energia pääse vapautumaan, ellemme tee tuolle aggressiivisuudelle jotakin. Toisin sanoen henkisen kehityksen polulle astumisella ei ole suurtakaan merkitystä, ellemme ala tarkkailla, mitä tuo lohikäärmeemme, "sielun nielijä" meillä teettää. Ellemme uskalla tuoda päivänvaloon niitä ahdistavia tekijöitä, joita oma käyttäytymisemme, ajatus- ja tunnetottumuksemme tuovat elämäämme, voivat kaikki henkiset harjoitukset - mietiskely, mantrat, jooga, seremoniat ja hartauden harjoitukset muodostua pelkästään taakaksemme
Voi esimerkiksi käydä niin, että mietiskely tekee meidät vain unisiksi. Silloin saamme vain pakotetun hiljaisuuden, joka tulee silloin, kun lohikäärmeemme on unessa (esim. 20 h). Henkinen kehitys ei pyri vahvistamaan meissä väärää rauhaa, vaan se pyrkii herättämään meissä elämän voimat.

OKKULTISET KYNNYKSENVARTIJAT

Niinpä H.P.Blavatsky, joka käytti kynnyksenvartija käsitettä tiettynä okkultisena selityksenä, antoi varoituksen pyrkijöille ja se kuuluu seuraavasti: "Salatieteessä vallitsee kummallinen laki, joka on todettu ja todistettu tuhansien vuosien kokemuksella eikä se, tuskin ainoassakaan tapauksessa, ole jäänyt todistusta vaille niinä vuosina kuin Teosofinen Seura on ollut olemassa. Niin pian kuin joku lupautuu "pyrkijäksi", esiintyy määrättyjä okkultisia seurauksia. Näistä ensimmäinen on se, että kaikki , mikä on piilossa ihmisen luonnossa, viskautuu pinnalle: hänen virheensä, tapansa, ominaisuutensa tai tukahdetut halunsa, olkoot ne hyviä, huonoja tai siltä väliltä. Esimerkiksi, jos ihminen on turhamainen tai aistillinen tai kunnianhimoinen, joko perimmältä taipumuksiltaan tai karmallisista syistä, purkautuvat nämä paheet varmasti näkyviin, vaikka hänen olisikin onnistunut tähän saakka niitä salata tai tukahduttaa. Ne nousevat vastustamattomasti pinnalle ja hänen täytyy taistella sata kertaa kovemmin kuin ennen, kunnes hän voittaa kaikki sellaiset taipumukset itsessään. Jos hän toisaalta on hyvä, antelias, siveä ja pidättyväinen tai jos hän omaa minkä tahansa tähän saakka uinailleen ja salatun hyveen, pyrkii sekin päivänvaloon yhtä vastustamattomasti kuin kaikki muukin. Siten sivistynyt ihminen, joka kammoten pyhimyksen mainetta pukeutuu naamioon, ei enää kykene salaamaan oikeata luontoaan, oli se alhainen tai jalo. Tämä on muuttumaton laki okkultismin alueella. Sen vaikutus on sitä huomattavampi. kuta vakavampi ja vilpittömämpi pyrkijän halu on ja kuta syvemmin hän on tuntenut lupauksensa todelliseksi ja tärkeäksi." (H.P.B.: Valon Airut).
Juuri näin käy usein, kun ihmiset syöksyvät suin päin viettämään jonkinlaista "okkultista" tai vaikkapa vain eettistä elämäntapaa. Kynnyksenvartija, jonka he manaavat esiin yrittämällä liian hätiköiden astua kynnyksen yli, muodostuu kaikista heidän persoonallisuudessaan olevista aineksista, jotka ovat ristiriidassa heidän pyrkimystensä kanssa.
Jos he esimerkiksi ovat asettaneet päämääräkseen tulla rauhallisiksi ja tasapainoisiksi, niin silloin jokainen heissä oleva ristiriita ja levottomuutta edustava elementti syöksyy esiin. Ja usein käy niin, etteivät he huomaa, että tämä elementti on heissä itsessään. He varovat katsomasta tätä kuohuntaa itsessään ja väittävät, että kaikki muut ovat niin levottomia ja riitaisia ja estävät hänen henkistä kehitystään.
Kun ihmiset "edistyvät polulla" tai saavuttavat jonkin edistysaskeleen jossakin okkultisessa tai mystisessä järjestössä tai veljeskunnassa, heistä hyvin helposti tulee joskus varsin riitaisia ja vaikeasti käsiteltäviä yksilöitä. Monien ylevien pyrkimysten kynnyksellä me kohtaamme tuon kammoittavan vartijan, jolla on suuri hajottava voima. Ne, jotka lähestyvät okkultista maailmaa, herättävät esiin kynnyksenvartijan, joka joskus esiintyy ulkoisina olosuhteina, mutta hyvin usein syntyy akuuttinen tunneelämän myrsky, seuraa syvä masennuskausi tai epäonnistumisen, yksinäisyyden tai autiuden tunne, syntyy ehkä vastenmielisyys jotakin toista henkilöä kohtaan tai mustasukkainen ja omistushaluinen kiintymys johonkin henkilöön. Pohjasakka, joka tulee pintaan sellaisissa tapauksissa, voi olla hyvin lamaannuttava.

Tärkein suojakeino on silloin rehellisyys ja nöyryys tunnustaa, mitä on tapahtumassa. Silloin voimme kärsivällisesti odottaa ja katsoa myrskyn myllerrystä, joka tapauksesta riippuen kestää lyhyen tai pidemmän ajan. Tämä on usein hyvin masentava kokemus ja monet kärsivät kovasti.
Annie Besant sanoo kirjassaan "Introduction to yoga", että tällaisilla kynnyksenvartioilla on juurensa kuluneen elämämme pahassa. Ne ovat menneisyytemme ajatusmuotoja, jotka todellisuudessa kuuluvat meihin, mutta käyttäytyvät kuin olisivat ulkopuolisia olentoja ja yrittävät pelästyttää meidät takaisin. Ne voidaan voittaa ainoastaan päättäväisesti kieltämällä ne: " Ette enää ole minun, kuulutte menneisyyteeni, ette nykyisyyteeni. En halua antaa teille mitään osaa elämästäni." Sillä tavalla ne voidaan vähitellen työntää syrjään ja lopulta hävittää ne. Tämä on ehkä yksi tuskallisimmista vaikeuksista, joita kohtaa, kun ensimmäistä kertaa tietoisesti astuu astraalitasolle. Edelleen hän kertoo tapauksesta, kun ihminen on menneisyydessään jatkuvasti samaistunut alempaan minäänsä ja toiminut korkeampaansa vastaan, lamaannuttanut itsensä, käyttänyt korkeampia voimia alhaisiin tarkoituksiin, alentanut sielunsa pelkäksi alhaisten halujensa orjaksi. Silloin hänessä tapahtuu kummallinen muutos. Sen elämän, joka kuuluu Korkeammalle Itselle, ottaa nyt fyysinen ruumis ja sulauttaa siihen alempaan elämään, joka kuuluu tälle ruumiille. Hengen tarkoitusten palvelemisen sijasta vedetään elämä alas palvelemaan alempia tarkoituksia ja se tulee osaksi animaalista elämää, joka kuuluu alemmille ruumiille, niin että todellinen Itse ja sen korkeammat käyttövälineet heikentyvät ja alempi animaalinen elämä vahvistuu. Sellaisissa olosuhteissa tapahtuu joskus, että Korkeampi Itse, saa niin voimakkaan inhon käyttövälineitään kohtaan, että kun kuolema vapauttaa sen fyysisestä ruumiista, heittää se samalla pois muutkin. Jopa fyysisen elämän aikana sattuu, että todellinen Itse jättää häpäistyn temppelinsä. Tällaisissa tapauksissa ihminen jälleensyntyy hyvin nopeasti, sillä johtuen siitä, että hän on irrottanut itsensä astraali- ja mentaaliruumiistaan, hänellä ei ole enää käyttövälineitä, joissa elää astraali- ja mentaalitasoilla. Tässä tapauksessa eivät vanhat astraali- ja mentaaliruumiit ole vielä hävinneet, kun uudet käyttövälineet muodostuvat ja syntyvät maailmaan, vaan sukulaisuus vanhojen ja uusien välillä, joilla molemmilla oli sama omistaja, on voimassa. Vanhat niin suuressa määrin vitalisoituneet astraali- ja mentaaliruumiit heittäytyvät nyt uusien käyttövälineiden kimppuun ja muodostavat mitä kauheimman kynnyksenvartijan hahmon.
Sama aihe esiintyy H.P.Blavatskylla Salaisen Opin kolmannessa osassa luvussa ?Eräitä elämän okkultista filosofiaa käsitteleviä kirjelmiä?, jossa hän sanoo mm. seuraavaa: ?Kun Apofis, lohikäärme, on tullut voittajaksi, niin jälleensyntyvä manas, todellinen ihminen, vähitellen erottautuu telttatemppelistään ja viimein tempautuu irti psyykkiseläimellisestä sielustaan. Mutta koska ihmisäly säilyy sitä kauemmin, mitä aineellisempi se on, myös väliasteellakin, tapahtuu usein, että sitten kun sieluttoman ihmisen nykyinen elämä on loppunut, hän yhä uudestaan syntyy uusiin persoonallisuuksiin, joista jokainen on toistansa inhottavampi. Vetäymys eläimelliseen elämään on liian voimakas. Se ei voi kuluttaa itseänsä loppuun yhdessä tai kahdessa elämssä.
Mutta harvinaisemmissa tapauksissa, jolloin alempi manas on tuomittu tyhjentymään ?nääntymällä nälkään?, jolloin ei ole enää olemassa toivoa, että edes jäännös alemmasta valosta tulisi suotuisten olosuhteiden vallitessa, sanokaamme edes lyhytaikaisen katumuksen ja henkisen kaipuun nojalla, vetämään takaisin puoleensa minä-vanhempaansa ja karma vie ylemmän minän maan päälle uusiin ruumistuksiin, silloin saattaa tapahtua jotakin paljon kauheampaa. Kaama-mansinen haamu saattaa tulla siksi, mitä okkultismissa kutsutaan ?kynnyksenvartijaksi?.
Tämä vartija, taipumuksen ja vetovoiman johtamana, tunkeutuu minä-vanhempansa asuman uuden temppelin astraaliseen virtaan ja läpäisee aurisen verhon sekä aloittaa sodan sitä alempaa valoa vastaan, joka on tullut sen sijalle. Tämä voi tietenkin tapahtua ainoastaan silloin, kun näin vallattu persoonallisuus on siveellisesti heikko. Ei kukaan, joka on hyveessä voimakas ja elämänvaelluksessaan oikeamielinen, saata tulla sellaisen olennon aiheuttaman vaaran alaiseksi tai myöskään sitä peläten, vaan ainoastaan ne, jotka ovat sydämeltään turmeltuneita.

R.L. Stevensonilla oli todella oikea näkemys , kun hän kirjoitti kirjansa Tri Jekyll ja Mr. Hyde. Hänen kertomuksensa on todellinen allegoria. Jokainen tseela oppilas huomaa siinä tosiasiallisen pohjan ja tuntee Mr. Hyde´ssa vartijan persoonallisuuden eli henki vanhempansa majanvaltaajan. Kuitenkin on vielä toivoa sellaisellakin ihmisellä, joka on paheittensa kautta kadottanut ylemmän sielunsa niin kauan kuin hän on vielä ruumiissa. Hän saattaa vielä tulla pelastetuksi ja kääntyä pois aineellisesta luonnostaan. Sillä joko kiihkeän katumuksen tunne tai yksikin ainoa vakava vetoaminen minään, joka on paennut tai kaikkein paras keino, AKTIIVINEN PONNISTUS, elämäntapojensa muuttamiseen, saattaa tuoda ylemmän minän jälleen takaisin. Yhdysside ei ole kokonaan katkennut, vaikka MINÄ ei nyt ole väkivalloin saavutettavissa, koska ?anthakarana on hävitetty? (sielun silta alemman ja korkeamman mielen väliltä) ja tuolla persoonallisella olennolla on jo toinen jalkansa Mjalbassa (kadotuksessa), kuitenkaan se ei ole aivan siinä tilassa, ettei se voisi kuulla voimakasta henkistä vetoomusta.

KOLLEKTIIVINEN KYNNYKSENVARTIJA

Ihmiskunta kokonaisuudessaan on selvästi vastuussa niistä elävöitetyistä ajatusmuodoista, joita se on ahneudessaan tuottanut yrittäessään ylittää tiettyjä kynnyksiä siitä huolimatta, mitä se maksaakin muulle luomakunnalle ja luonnolle kokonaisuudessaan. Itsekkyys, alhaiset motiivit, alttius huonoille vaikutteille ovat ne ominaisuudet, joissa ihmisluonto on erikoisesti kunnostautunut ja saanut aikaan tilanteen, jolle ei löydy vertailukohtaa. Jättiläismäinen ajatusmuoto leijuu koko ihmiskunnan yllä ja sen ovat rakentaneet ihmiset kautta maapallon aikakausien kuluessa ja voimistaneet sitä sairaalloisilla haluillaan sekä ihmiskunnan kaikkein pahimmilla taipumuksilla. Ja se pysyy elossa hänen pahojen halujensa kiihottamana. Tämän ajatusmuodon täytyy ihmisen itse hävittää ja hajoittaa, ettei sitä itseään hävitettäisi. On mielestäni täysin johdonmukaista, että koko luonnon rakentajat ? elementaalit, rupat ja devat ? ovat vihamielisiä ihmistä kohtaan johtuen hänen tuhoavista ominaisuuksistaan. Niinpä Annie Besant toteaakin, että ?ne vihaavat ihmistä, sillä hänhän pilaa heidän työnsä minne tahansa hän meneekin. Hän polkee kasveja, hävittää luontoa, tappaa eläimiä, joten ei siis ole lainkaan kummallista, että koko suuren luonnon valtakunta vihaa ihmisen nimeä. Ne lyöttäytyvät yhteen estääkseen sitä, joka juuri on ottamassa ensimmäisiä tietoisia askeleitaan astraalitasolla ja yrittävät pelästyttää hänet, sillä ne pelkäävät, että hän tuo mukanaan turmeluksen tähän uuteen maailmaan.
Okkultismi opettaa, että myös ihmiseen sisältyy tällaisia aineksia eli elementaaleja ja että ihminen voi joutua näiden olentojen valtaan. Silloin gnomit eli maahiset edustavat fyysisen tason haluja ja kiintymistä tavaraan ja omaisuuteen, rahaan ja elintasoon, undinit eli vedenhaltijat ovat tunnetason himojen ja paheiden edustajia, negatiivisten tunteiden ja vihamielisten asenteiden aiheuttajia, salamanterit edustavat älyllisen saivartelun ja kylmän laskelmoinnin valtaan joutumista sekä ns. mentaalista kuumetta ja mielen luomaa kiirettä, kun taas sylfit eli ilmanhaltijat astuvat kuvaan ihmisen astuessa henkisen kokemuksen tielle hänen halutessa päästä selvyyteen totuudesta ja ihmisen syvemmistä tarkoitusperistä tuoden hänen tielleen epäilyn ja sielun erämaakauden koettelemukset.

MYSTINEN KYNNYKSENVARTIJA

Mysteeriokouluissa opetettiin, että vain sellainen ihminen, joka on voittanut kaiken pelon näitä elementaaleja kohtaan ja uskalsi katsoa itseään ja omaa olemustaan kasvoista kasvoihin sellaisena kuin hän oli, voi oppia näitä elementaaleja hallitsemaan. Niinpä maavihkimyksessä kokelas joutui kulkemaan hämärien maanalaisten luolien kautta, vesivihkimyksessä hän purjehti mystisen meren yli avoimessa veneessä tai ui virrassa, joka oli täynnä pyörteitä. Tulivihkimyksessä hän kulki savu- ja tulirenkaan läpi ja ilmavihkimyksessä joutui riippumaan kuilun yllä tai kiipeämään jyrkänteen reunaa kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin.
Edelleen vakuutettiin, ettei kukaan joiden luonteessa oli noiden elementaalikuntien paheita tai joka pelkäsi niitä, voinut saada niitä hallintaansa. Gnomit hallitaan iloisella anteliaisuudella, undinit päättäväisyydellä ja lujuudella, salamanterit rauhallisuudella ja sylfit uskollisuudella ja sitkeydellä

Kirjassaan ?Kun aurinko kiertää pohjoiseen? Mabel Collins tähdentää myös tätä hallinnan välttämättömyyttä (henkisen vetoomuksen ja aktiivisen ponnistuksen välttämättömyyttä). Se ei ole tukahduttamista eikä kieltämistä, se ei ole tappamista eikä torjumista, vaan se on totuudessa elämistä. Alemmalla minuudella ? tai minuuksilla ? on paljon hyviä puolia, mutta niille ei saa antaa johtajan asemaa, vaan niiden on opittava olemaan palvelijoita eikä isäntiä. Mabel Collins ilmaisee asian näin: ? Se itsehillintä, jota mystisessä elämässä opetetaan, sisältää sydämen puhdistumisen. Se on ihmisyyden, korkeamman Itsen valtaa alemman yli. Tämän saavuttaa vain se, jonka suunta on määrätty, joka varmasti haluaa henkistä kehitystä mielummin kuin mitään muuta ja joka tämän tietää aina ilman peräytymisen mahdollisuutta. Alempaa minää ei saa tappaa, sillä se on kuin juuri maassa, josta vielä kohoaa suuri puu. Sen täytyy seurata luonnon elämän lakeja, kasvaa ja vahvistua ja sitten kulua koemustensa kautta. Koko ajan on sen oltava valvonnan alaisena. Alemman itsen voittaminen, rakkauden ja surun, ilon ja tuskan, ponnistusten ja onnettomuuksien, menestyksen ja epäonnistumisen kiihkeässä kokemuksissa saa ihmisluonnossa aikaan muuttumisen ihmeen. Muuta tietä ei ole. Tie johtaa läpi ihmiselämän elämään sen yläpuolella. Jos joku eristäytyy muusta ihmiskunnasta, jättää hän tien, astuu syrjään ja sitten on hänen astuttava askeleensa uudelleen. Pidä eläimellinen sielusi maassa puhellessasi jumalallisen itsesi kanssa. Astu sille jalallasi ja käske sitä itseäsi palvelemaan. Mutta älä pyri sitä tappamaan ennen aikojaan. Se herää vain uudelleen eloon ja tulee äkkiä tiellesi uudessa muodossa herättäen sinussa kauhua ja pelkoa. Sinulla ei ole voimaa sitä tappaa. Ainoa tapa päästä siitä on sen tekeminen palvelijaksesi, muuttaa sen voimat jumalallisiksi kyvyiksi ja sinun harrastuksesi siirtäminen näihin. Saadessasi aikaan tämän ihmeen on sinulla apuna hiljaisesti mutta varmasti kaikki maan ja taivaan ylevät ja hyvänsuovat voimat siksi, että pyrit heidän laeilleen kuuliaiseksi.

Niin kauan kun ihminen pitää itseään muista eristettynä osana, sellaisestakin, joiden syntejä hän inhoaa tai joiden vihan hän on vetänyt ylleen, niin kauan kuin hän vielä haluaa mitään itseään varten, lepoa ja rauhaakin, niin kauan hän on sokea, kuuro ja avuton suurten läheisyydessä. Luultavasti suurin vaara kynnyksen ylittämisessä onkin siinä, että useimmat niistä, jotka sen pyrkivät tietäen tai tietämättään ylittämään, tekevät sen motiiveista, jotka hienontuneessa ja näkymättömässä muodossaan kuitenkin sisältävät halun saavuttaa itselleen. Ihmiskunnan kohdalla lopullinen kynnyksenvartija näyttääkin olevan tuo suuri harhaluulo, että on olemassa jokin sellainen itse, jota varten voisimme kerätä saalista, ja niin ollaan tilanteessa, että ?ahneus voittaa ajattelun? niin aineellisella kuin henkiselläkin rintamalla.? Annie Besantin mukaan on olemassa myös sellaisia kynnyksenvartijoita, jotka ottavat jonkin hyveen muodon, jota ihminen on jossakin määrin liioitellut. Oppilasta vastaan ei silloin hyökätä hänen heikkouksillaan, vaan hänen hyveillään. sillä liioiteltu hyve on heikkous. On olemassa vanha sanonta, joka viittaa tähän.? Siellä missä hyvettä liioitellaan, piru irvistää?. Hyveetkin voivat siis esiintyä houkuttelijoina astraali- ja mentaalimaailmojen mustille alueille ja niitä käyttävät hyväkseen varjon veljet sekoittaakseen sen, joka ei ole varuillaan. Ortodoksisen perinteen mukaan ?Pahat henget eivät ole vain jokin muinaisten aikojen ilmiö. Ne elävät ja kiusaavat meitä yhä. Nykyään tieteellisesti nimettyinä ja psykologian verhossa lymyten? sanoo Tito Colliander kirjassaan Uusi Valamo.

PSYKOLOGINEN VARJO KYNNYKSENVARTIJANA

Psykologisena käsitteenä kynnyksenvartija todella lymyää ?varjo? ? käsitteen verhossa ja selittää tieteellisesti ilmeisesti osan joskaan ei koko totuutta. Varjo-käsitteen loi syvyyspsykologi C.G.Jung kuvaamaan itsessämme olevaa alhaista olentoa, joka haluaa tehdä kaikkea sellaista, mitä emme sallisi itsemme tekevän. Se on myöskin Jungin mukaan meissä oleva Mr Hyde suhteessa omaan tri Jekylliimme. Tässä alhaisempi minämme valtaa meidät esimerkiksi silloin, kun joudumme raivon valtaan ja sitten puolustelemme itseämme sanoen: ?En tiedä mikä minuun meni? tai ?silloin en ollut oma itseni?. Mutta mitä meille silloin todella tapahtui oli, että oma varjomme, primitiivinen, kontrolloimaton ja animaalinen osamme pääsi näkyviin.
Yleisesti ottaen ?varjon? muodostavat ihmisen positiivisten puolten vastakohdat. Se on jotakin mikä on ihmisen ja hänen täyttymyksensä välillä: hänen laiskuutensa, heikkoutensa, hänen taipumuksensa jättää asiat lojumaan tai olla ylitehokas, hänen pelkuruutensa, äkkipikaisuutensa, itsehemmottelunsa, kateellinen luonteensa, hänen synkkyytensä, tosikkomaisuutensa jne. Eräässä mielessä ?varjo? on yksilöllisen alitajunnan henkilöitymä, kaikkien niiden asioiden kielteinen ilmaisu, jotka kuuluvat meihin, mutta joita me emme ole pystyneet elämään tai emme ole uskaltaneet elää.
Normaalisti varjominän pitäisi olla persoonallisuuden integroitu (yhtenäiseksi kokonaisuudeksi kasvanut) osa, tosin sen pimeä puoli, mutta kokonaisuuteen kuuluva, jokin mikä tosin ei ole ihailtava, mutta antaa ihmiselle muotoa, lujuutta, valoa ja varjoa. Useimmiten ?varjominä? on viimeinen asia, jonka haluamme hyväksyä ja siksi emme anna sen kasvaa itseemme kuuluvaksi kokonaisuudeksi, vaan projisioimme sen ulkopuoleiseen maailmaan. Kun projisoimme varjon toiseen ihmiseen, me inhoamme hänessä sitä, mikä meissä on inhottavinta itseämme. Mutta koska inhomme kohde on osa itseämme, inhomme ei ole tavallista inhoa. Siihen kuuluu kiihkeä kuuma tunne, niin että jo tuon ihmisen ajatteleminen ärsyttää meitä sietämättömästi. Sisäisesti tuo ihminen kuohuttaa meitä ja tavatessamme hänet voimme tuskin käyttäytyä normaalisti. Pelkkä hänen nimensä mainitseminen saa meidät ärtymään. Emme voi edes mielessämme jättää tuota ihmistä rauhaan. Meidän täytyy ajatella häntä, puhua hänestä ja luetteloida hänen huonoja puoliaan.
Saattaa olla, että tuossa ihmisessä on jotakin, joka tekee käyttäytymisemme oikeutetuksi, aivan kuin koukku, johon voimme projisioinnin ripustaa: hän on ylpeä, lyö laimin velvollisuutensa, puhuu aina vaivoistaan, ei pidä lupauksiaan, häneen ei voi luottaa jne. Mutta me emme vihaa tuota koukkua, vaan projektiota, omaa heijastustamme hänessä.
Varjon massaprojektio voi olla varsin kammottavan näköinen: uskonkiihkoilija ripustaa oman uskonepäilynsä kerettiläiseen ja polttaa hänet roviolla. Natsi ripusti oman alemmuudentunteensa juutalaisiin ja teki kaikkensa poistaakseen tämän ?epäpuhtauden? rodusta, valkoihoinen neekeriin, poliitikko toiseen poliittiseen ryhmään jne. Mutta varjo voi myöskin ottaa ihmisen valtaansa. Varjominän ylivalta minästä saattaa olla väkivaltainen. Jos ihminen on täysin vailla kosketusta alitajuntaansa eivätkä edes unet kompensoi päivätietoista mielenasennettamme, silloin ?syvän tajuttoman? koko tukahdutettu energia, sen negatiivinen puoli, ottaa aivan kuin takaapäin ihmisen hallintaansa ja johtaa hänet mitä julmimpiin tekoihin. Silloin hänen itsensä luoma jatkuvasti tiedostamatta toistettu ajatusmuotonsa muodostuu ikään kuin itsenäiseksi olioksi ja usein luullaan, että hänet on vallannut jokin ulkopuolinen olento. Mutta yleensä voidaan sanoa, että pitkien ajatustottumusten tuloksena ihminen luo sekä omat paholaisensa että enkelinsä. Tärkeintä kuitenkin on, että tuollainen koostuma vetää puoleensa sellaista ainesta tai energiaa, joka toimii samalla aaltopituudella kollektiivisesta tajuttomasta. Tällaiset kynnyksenvartijat aiheuttavat sitten paljon päänvaivaa psykiatreille ja usein myös lähimmäisille.
Varjon, tuon syvän tiedostamattomaan johtavan tumman portin kohtaaminen ja sen kanssa asioiminen merkitsee ihmiselle ensimmäistä itsensä kohtaamista ja samalla se voi merkitä yhteyden tajuamista toisten ihmisten kanssa ja ?suurten asioiden avautumista?. Mutta varjon kohtaaminen ei ole onnellinen kokemus. Joissakin se aiheuttaa sietämättömän syyllisyyden tunnun, toisessa toivottomuuden, melkein kaikissa henkisen ahdistuksen, jota on vaikea kestää. Jotkut pitävät mahdottomana katsoakaan tätä ?ruminta puoltamme? puhumattakaan sen hyväksymisestä. Kuitenkin Förrelin on oikeassa sanoessaan, että ?on vain itserakkautta tuntea lohduttomuutta oman epätäydellisyytensä edessä?, sillä viime kädessä varjokin on ihmisen omaa olemusta. Jos varjohahmo sisältää arvokkaita vitaalisia voimia, ne pitäisi uskaltaa sulattaa todellisen kokemisen kenttään eikä tukahduttaa, tässä mielessä siitäkin voidaan tehdä palvelija. Saattaa hyvinkin olla, että ?minä? joutuu luopumaan ylpeydestään ja omahyväisyydestään ja elämään loppuun jotakin, mikä näyttää pimeältä, mutta ei sitä todellisuudessa olekaan. Tällainen loppuun kuluttaminen voi vaatia uhrausta, joka on täysin yhtä sankarillista kuin intohimon voittaminen, mutta päinvastaisessa mielessä. Se joka repii irti viettinsä, repii voimansa irti.
Sillä vain ajan kanssa, kyllästymisen kautta varjomme muuttuu ihmisellä voimavaraksi. Tuleeko varjostamme ystävä vai vihollinen riippuu suuresti meistä itsestämme, sillä varjon ei aina tarvitse olla vastustajamme. Itse asiassa se on tarkalleen kuten kuka tahansa ihmisolento, jonka kanssa meidän on kuljettava ja saatava sovinto aikaan, joskus antaen periksi, joskus vastustaen, miten tilanne kulloinkin vaatii. Varjosta tulee vihamiehemme, kun siitä ei tiedetä tai kun se ymmärretään väärin. Toisin sanoen, meidän olisi hyväksyttävä itsemme sellaisena kuin olemme, mutta pystyttävä olemaan myös sitä mitä emme vielä ole.

HENKISEN KEHTYKSEN JAKSOTTAISUUS

Yhteistä kaikille näille selitysyrityksille on se, että idea kynnyksenvartijasta liittyy aina ihmisen henkiseen kehitystendenssiin. Yksilöllinen sielu on perimmältään henkinen, mutta laskeutuessaan alempiin maailmoihin se kadottaa tietoisuutensa jumalallisesta luonnostaan ja sen kehitys näissä maailmoissa tapahtuu henkisen pimeyden tilassa. Kun se saavuttaa riittävän mentaalisen kehityksen ja kypsyyden asteen, ja on valmis astumaan henkisen kehityksen tielle, kohtaa se ensimmäiset vaikeudet tällä polulla.

1. Persoonallisuus, jonka välineen avulla tämän henkisen kehityksen on tapahduttava, irrotetaan jumalallisesta lähteestään eikä se ole edes tietoinen siitä, että sillä on tuo jumalallinen alkuperänsä ja henkinen päämäärä täytettävänään. Sen buddhi eli intuitio ei ole alkanut toimintaansa, erottamiskyky ? viveka ? ei ole vielä syntynyt ja niinpä se huolimatta valmiudestaan kehityksen korkeampiin tiloihin ja huolimatta siitä, että sen äly on korkealle kehittynyt, jää henkinen sielu valaistumattoman ja itsepäisen persoonallisuuden vangiksi eikä sillä ole mitään mahdollisuuksia päästä vapaaksi. Sitä uhkaa erikoisesti kaksi vaaraa: persoonallisuuden jatkuva nautinnon ja vallan tavoittelu. Tässä henkisen pralayan ? pimeyden ? tilassa korkeampi mieli, joka on siltana alemman ja ylemmän Itsen välillä, kääntyy Universaalisen Viisauden puoleen saadakseen sen valaisemaan persoonallisuutta ja siten tekemään henkisen kehityksen mahdolliseksi. Kun buddhin valo säteilee mieleen se hävittää itsetyytyväisyyden ja saa persoonallisuuden osittain näkemään tavallisen ihmiselämän rajoitukset ja harhat ja synnyttää siinä polttavan tarpeen henkisen luontonsa paljastamiseksi. Näin avautuu tie kehityksen korkeampiin vaiheisiin ja yksilöllisen sielun vapautumiseen.

2. Tässä kohtaa kehitystä on eräs mielenkiintoinen ja merkit- tävä seikka. Ihmisen alempi mieli avaa nyt oveaan erottamiskyvyille suuntaamalla huomionsa korkeampiin hengen maailmoihin toivoen samalla oman luonteensa mukaisesti saavansa siten kokea hienoja henkisiä nautintoja ja yhteyttä suurempiin voimiin. Eikö olekin varsin yleinen kokemus varsinkin nykyisin, että ihmiset eivät yleensä astu henkisen kehityksen polulle sisäisestä pakosta, vaan heitä houkuttelee sille halu saavuttaa hienompien maailmojen voimia ja niiden tuottamaa mielihyvää ? korkeampia tajunnantiloja, psyykkisien voimien kehittymistä tai uskonnollista armon tunnetta. Tämä korkeampien maailmojen tavoittelu ja halu saavuttaa niiden kokemuksia saa useinkin alemman Itsen alistumaan lisääntyvään itsekuriin ja itsensä puhdistamiseen, mikä avaa tietä (jos hyvin sattuu) mielen erottamiskyvyn herkistymiselle. Ja kun todellinen erottamiskyky ilmenee se hävittää paitsi halun alemman elämän voimiin ja nautintoihin, myöskin hienonpien maailmojen pyyteet. Syntyy todellinen polttava halu ? taas ? löytää se Todellisuus, joka ylittää ilmiömaailman ja se peittää alleen ja korvaa kaikki muut halut. Aina ehkä ei käy näin onnellisesti, mutta varsin usein, kun sisäi nen elämä lähtee liikkeelle, se syvenee ilmiöiden tasolta kohti todellista päämääräänsä. Tästä syystä erilaiset henkiset liikkeet ja pyrkimykset ovat tarpeen, koska ne voivat sysätä ihmisen liikkeelle.

3. Sen jälkeen kun erottamiskyky on kehittynyt riittävästi ja henkinen kehitys käynyt mahdolliseksi, ensimmäinen suuri vaikeus, mikä ilmenee etsijän polulla on hänen alempi luontonsa kaikkine ns. alhaisine ominaisuuksineen ja taipu muksineen, tottumuksineen ja tapoineen. Tämä johtuu siitä, että tavallisesti erottamiskyky ? mikä merkitsee sisäisen tietoisuuden herkistymistä ? antaa aluksi ihmiselle vain uuden näkemiskyvyn, mutta ei hallintaa ja kun hän nyt alkaa tuntea tarvetta muuttaa elämäänsä ja astua polulle, huomaa hän alemman itsensä kaikkine siinä olevine haluineen ja taipumuksineen sulkevan tiensä ja niin alkaa taistelu ihmisen alemman ja ylemmän Itsen välillä. Tuo taistelu on hyvin monivivahteista, niin että ihminen joutuu taistelemaan ikään kuin monilla rintamilla samanaikaisesti, joten se vaatii kärsivällisyyttä ja tiettyjen sisäisten voimien ja kykyjen kehittämistä. Aluksi kun ylpeys ja itsekkyys ovat vielä vahvoja, hän on riippuvainen yksinomaan omista mentaalisista voimistaan käydessään tätä sisäistä kampailua voidakseen vain todeta oman kyvyttömyytensä. Silloin hän tajuaa, että vaikka tämä ponnistelu vaatii itseluottamusta, menestystä ei voida saavuttaa pyytämättä apuun henkisiä voimia, jotka hän tietää itsessään olevan potentiaalisina. Niinpä hän lopulta korkeamman mielensä avulla, kutsuu avuksi näitä piileviä henkisiä voimia ja vähitellen oppii ottamaan vastaan apua ja ohjausta korkeammasta Itsestään tässä vaikeassa taistelussa alempaa luontoaan vastaan. Ja vasta kun nämä henkiset voimat tulevat hänen avukseen, saavuttaa hän vallan alemman itsensä yli. Todellinen itseluottamus ei ole luottamista alempaan itseen, vaan todelliseen Itseen, joka on läsnä jokaisen ihmisen sisimmässä. Mutta sille on rakennettava kelvollinen käyttö väline, muuten sen energia saattaisi olla tuhoavaa. Jos mielemme ei ole puhdas, olisi hyvin kiusallista, jos saisimme voimaa, joka tulisi meissä olevan negatiivisen takaa. Taistelu on pitkä ja joskus kiivas, mutta jos ihminen on kärsivällinen ja mieleltään joustava ja avoin eikä kadota uskoaan sisimmässään olevaan jumalalliseen voimaan alempi itse lopulta antaa myöten ja lakkaa olemasta este hänen polullaan. Hänellä on vielä monia esteitä ylitettävänään ja monia hienompia vihollisia voitettavanaan, mutta hän on pystynyt poistamaan nuo tamasiset ( passiivi set, hidastavat) taipumukset, jotka vastustavat kaikkia hänen pyrkimyksiään saada aikaan tarvittavat muutokset itsessään.

4. Tässä vaiheessa on hänen mahdollista lähestyä korkeampaa Itseään suoraan ja saada apua sisimmästään silloin kun hän sitä tarvitsee ja pyytää. Tämä kyky saada ohjausta ja apua suoraan korkeammasta Itsestä merkitsee tiettyä vaihetta ihmisen henkisessä kehityksessä ja on välttämätön ehto astuttaessa korkeamman joogan tielle. Tämä oikeus saavutetaan alemman Itsen kuoleman jälkeen tai oikeammin sen alistuttua korkeamman Itsen palveluun. Kun alempi luonto ihmisessä on saatu hallintaan ja kun se palvelee korkeamman Itsen välineenä alemman itsen voidaan sanoa kuolleen. Toisin sanoen vasta kun Adam, materiaalinen ihminen kaikkine pyyteineen ja haluineen on voitettu ja sielun taistelussa hävinnyt, voi henkinen Kristus-lapsi alkaa kasvunsa ihmissielussa kaikessa kirkkaudessaan. Henkisen tradition mukaan tämä taistelu on käytävä fyysisen elämän aikana eikä vasta kuoleman jälkeen, sillä Henki käyttää alempaa itseä portaina noustakseen sisäiselle valtaistuimelleen. Ja tästä syystä se kynnyksenvartija, joka vartioi Totuuden Valon temppelin ovea, on voitettava ennen kuin kynnyksen yli voidaan astua. ?Parempi surun (kärsimyksen) tuottama onni kuin synkkä ja lattea elämä? ?Alueella on aina pisin tie turvallisin, vaikka sekin on vaikea. Alue on alati muuttuva, joka hetki sellainen, miksi sen itse teemme. Kyse ei ole hyvästä tai pahasta. Luulen, että se päästää läpi ne, joilla ei ole enää toiveita, onnettomimmat