KYNNYKSENVARTIJA

Mikä on okkultismissa tunnettu käsite ”kynnyksenvartija” (englanniksi the dweller of the threshold)? Ohessa muutama lainaus seuraavista teoksista: H. P. Blavatsky, Esoteeriset ohjeet, H. P. Blavatskyn opetukset sisäiselle ryhmälle ja Mestarien kirjeet A. P. Sinnettille mahatma M:ltä ja K.H:lta. – Toimitus

Alemman manaksen kohtalo on kauhistuttavampi ja vielä hirveämpi ihmiskunnalle kuin nyt eläimelliselle ihmiselle. Joskus tapahtuu niin, että eron jälkeen tyhjä sielu, josta on nyt tullut äärimmäisen eläimellinen, haihtuu kâma-lokassa, kuten kaikki muutkin eläimelliset sielut. Mutta koska ihmismieli säilyy tuolla väliasteellakin sitä kauemmin, mitä aineellisempi se on, tapahtuu usein, että kun sieluttoman ihmisen nykyinen elämä loppuu, hän syntyy jälleen yhä uudelleen uusiin persoonallisuuksiin, joista jokainen on toistansa viheliäisempi. Vetäymys eläimelliseen elämään on liian voima­kas; se ei voi kuluttaa itseään loppuun yhdessä tai kahdessa elämässä. Mutta harvinaisemmissa tapauksissa voi tapahtua jotain paljon kauheampaa. Kun alempi manas on tuomittu tyhjentymään nälkään nääntymällä; kun ei ole enää toivoa, että edes jäännös alemmasta valosta tulisi, suotuisten olosuhteiden vallitessa – sanokaamme edes lyhytaikaisen henkisen kaipuun ja katumuksen nojalla – vetämään takaisin puoleensa ego-vanhempansa, silloin karma johtaa korkeamman egon takaisin uusiin inkarnaatioihin. Tässä tapauksessa kâmamanasinen haamu voi tulla siksi, mitä kutsutaan okkultismissa ”kynnyksen­vartijaksi”. Tämä vartija ei ole sen kaltainen, jota kuvataan niin elävästi Zanoni-kirjassa, vaan todellisuus luonnossa eikä mikään romaanisepitelmä, kuinka kaunis viime mainittu saattaakin olla. Bulverin on kuitenkin täytynyt saada ideansa joltakin itämaiselta vihityltä. Taipumuksensa ja vetovoimansa johtamana ”vartijamme” tunkeutuu ego-vanhempansa asuman uuden majan aurisen verhon läpi ja astraaliseen virtaan ja julistaa sodan alemmalle valolle, joka on tullut sen sijalle. Tämä voi tietenkin tapahtua vain silloin, kun näin vallattu persoonallisuus on siveellisesti heikko. Ei kukaan, joka on voimakas hyveessä ja oikeamielinen elämäntiellään, voi joutua sellaiselle vaaralle alttiiksi tai pelätä mitään sellaista; vaan ainoastaan ne, jotka ovat turmeltuneita sydämeltään. Robert Louis Stevenson sai todellisen välähdyksen, kun hän kirjoitti kirjansa Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde. [Suomeksi Salaperäinen ovi, Otava. – Toim.] Hänen kertomuksensa on todellinen allegoria. Jokainen chela tunnistaa siinä totuuden perustan ja Mr. Hydessä vartijan, persoonallisuutensa eli henkivanhempansa majan valtaajan.

”Tuo on vain kauhutarina!” minulle sanoi usein eräs, joka ei nyt ole enää meidän riveissämme ja jolla oli erittäin huomattava ”vartija”, ”Mr. Hyde”, miltei ainaisena seuralaisenaan. ”Miten sellaista voi tapahtua ihmisen tietämättä?” Niin voi tapahtua ja tapahtuukin, ja olen melko selvästi kuvannut sitä kerran aikaisemmin The Theosophistissa

Sielu, alempi mieli, tulee puolieläimellisenä prinsiippinä miltei lamautuneeksi jokapäiväisen paheen kautta ja kasvaa vähitellen tietämättömäksi omakohtaisesta puoliskostaan, herrasta, . . . joka kuuluu mahtavaan sotajoukoon; ja sitä mukaan kuin aivot ja hermot kehittyvät aistilliseen suuntaan, ennemmin tai myöhemmin se (persoonallinen sielu) kadottaa lopulta näkyvistään jumalaisen tehtävänsä maan päällä.

Todellakin,

Vampyyrin tavoin aivot elävät ja ottavat ravintoa ja voimistuvat henkisen vanhempansa kustannuksella... ja persoonallinen, puolitajuinen sielu tulee tunnottomaksi ja on ilman pelastuksen toivoa. Se on kykenemätön tajuamaan "jumalansa" ääntä. Se pyrkii vain kehittymään ja käsittämään täydellisemmin luonnollista, maallista elämää; eikä sen vuoksi voi keksiä muuta kuin fyysisen luonnon salaisuuksia... Se tulee ensin itse asiassa kuolleeksi jo ruumiin eläessä; ja viimein se kuolee kokonaan – se on, se tuhoutuu täydellisenä kuolemattomana sieluna. Tällainen onnettomuus voi usein tapahtua vuosia ennen fyysistä kuolemaa: ”Me kohtaamme sieluttomia miehiä ja naisia joka askeleella elämässä.” Ja kun kuolema saapuu. . . ei enää ole olemassa mitään sielua (jälleensyntyvää henkistä egoa), joka vapautuisi. . . sillä se on paennut vuosia sitten.

Seuraus: Ohjaavien prinsiippiensä jättämänä, mutta aineellisten elementtien vahvistamana kâma-manas tulee nyt itsenäiseksi olennoksi oltuaan ennen "saatu valo". Kun se on antanut itsensä vajota yhä alemmaksi eläimellisellä tasolla ja kun kuolemanhetki koittaa sen maalliselle ruumiille, tapahtuu jompikumpi: joko kâma-manas jälleensyntyy heti myalbaan (avîcin [helvetti] tilaan maan päälle), [Maa eli oikeammin maaelämä on ainoa avîci (helvetti), joka on olemassa ihmiskuntamme ihmisille tällä maapallolla. Avîci on tila eikä paikka – devachanin vastakohta. Tällainen tila seuraa ”sielua” minne tahansa se meneekin, joko kâma lokaan, kuten puolitajuiset ”haamut”, tai ihmisruumiiseen syntyessään uudelleen kärsimään avîcia. Filosofiamme ei tunnusta mitään muuta helvettiä.] tai, jos se on tullut liian voimakkaaksi pahassa – ”kuolemattomaksi saatanassa” on okkulttinen ilmaus – sen sallitaan joskus karmallisissa tarkoituksissa jäädä aktiivisessa avîcin tilassa maan auraan. Silloin epätoivoisena ja toivottomana siitä tulee tarunomaisen ”paholaisen” kaltainen loputtomassa pahuudessaan; se jatkaa olemistaan elementeissään, jotka ovat läpikotaisin aineen olemuksen täyttämät; sillä paha on sama kuin aine, joka on riistäytynyt irti hengestä. Ja kun sen korkeampi ego on vielä kerran jälleensyntynyt kehittäen uuden heijastuksen eli kâma-manaksen, tuomittu alempi minä, kuten Frankensteinin hirviö, tuntee aina vetäymystä ”isänsä” luo, joka kieltää poikansa, ja siitä tulee oikea maallisen elämän ” kynnyksenvartija”. Esitin tämän okkulttisen opin ääriviivat lokakuun 1881 ja marraskuun 1882 The Theosophistissa, mutta en voinut mennä yksityiskohtiin ja jouduin sen vuoksi hyvin tukalaan asemaan, kun minua pyydettiin selittämään asiaa. Kuitenkin olin kirjoittanut siinä kyllin selvästi ”hyödyttömistä kuhnureista”, niistä, jotka eivät suostu tulemaan yhteistyöhön luonnon kanssa ja joita tuhoutuu miljoonittain manvantarisen elämänkierroksen aikana; niistä, jotka (kuten tässäkin tapauksessa) kärsivät mieluummin avîcissa karman lain alaisina kuin hylkäävät elämänsä ”pahassa”, ja lopuksi niistä, jotka ovat luonnon avustajia hävittämisessä. Nämä ovat läpeensä pahoja ja turmeltuneita ihmisiä, mutta kuitenkin yhtä korkeasti älyllisiä ja voimakkaan henkisiä pahassa kuin ne, jotka ovat henkisiä hyvässä.

Näiden (alemmat) minät saattavat välttää lopullisen häviön eli tuhoutumisen lakia aikakausia.

Huomaamme siis, että maan päällä on kahdenlaisia sieluttomia olentoja: niitä jotka ovat kadottaneet korkeamman egonsa nykyisessä inkarnaatiossaan ja niitä jotka ovat syntyneet sieluttomina erottuaan henkisestä sielustaan jo edellisessä syntymässä. Edelliset ovat avîcin kokelaita, jälkimmäiset ovat ”Mr. Hydeja”, joko ihmisruumiissa tai ilman sitä, joko ruumiillistuneina tai liikkuen näkymättöminä, mutta kyvykkäinä aaveina. Sellaisissa ihmisissä oveluus kehittyy suunnattomasti, eikä kukaan muu kuin asiaan perehtynyt voisi epäillä niitä sieluttomiksi, sillä ei uskonnolla eikä tieteellä ole pienintäkään aavistusta siitä, että luonnossa todella on sellaisia tosiasioita.

Kuitenkin on vielä toivoa sellaisella ihmisellä, joka on paheittensa kautta kadottanut korkeamman "sielunsa", niin kauan kuin hän on vielä ruumiissa. Hän saattaa vielä pelastua ja kääntyä pois aineellisesta luonnostaan. Sillä joko kiihkeä katumuksen tunne tai yksikin ainoa vakava vetoomus egoon, joka on paennut, taikka kaikkein paras keino, aktiivinen ponnistus elämäntapojensa muuttamiseksi, saattaa tuoda korkeamman egon jälleen takaisin. Yhdysside ei ole kokonaan katkennut, vaikkei ego olekaan nyt väkivalloin saavutettavissa, sillä ”antahkarana on hävitetty”, ja tuolla persoonallisella olennolla on jo toinen jalkansa myalbassa; [Ks. Hiljaisuuden ääni, s. 91; uusi suomennos, s. 72, alaviite] se voi kuitenkin vielä kuulla voimakkaan henkisen vetoomuksen. Hunnuttomassa Isiksessä [Edellä main. paikassa.] on toinenkin maininta tästä aiheesta. Siinä sanotaan, että tämän kauhistuttavan kuoleman voi joskus välttää tuntemalla mystisen NIMEN , ” SANAN ”. [Lukekaa Hunnuttomasta Isiksestä, Teologia, osa 1 s. 392, viimeinen huomautus [viiten:o 57, s. 432], niin huomaatte, että jopa maalliset egyptologit ja sellaiset ihmiset kuin Bunsen, jotka eivät tunteneet vihkimystä, hämmästyivät omista löydöistään, kun he löysivät "Sanan" mainittuna vanhoissa papyruksissa.] Te kaikki tiedätte, mikä on tämä ” SANA ” (joka ei ole ”sana”, vaan ääni). Sen voima piilee sen rytmissä eli korostuksessa. Tämä merkitsee yksinkertaisesti, että pahakin ihminen voi tutkimalla pyhää tiedettä tulla pelastetuksi ja pysäytetyksi häviön tiellä. Mutta ellei hän ole täydellisesti yhdistynyt korkeampaan egoonsa, hän voi toistaa sitä papukaijan tavoin kymmenentuhatta kertaa päivässä eikä "sana" auta häntä. Päinvastoin, jollei hän ole aivan yhtä korkeamman kolmionsa kanssa, se voi aikaansaada kaikkea muuta kuin hyvän vaikutuksen, "varjon veljien" käyttäessä sitä usein vihamielisiin tarkoituksiinsa; siinä tapauksessa se ei herätä eikä nostata mitään muuta kuin luonnon pahoja, aineellisia elementtejä. Mutta jos ihmisen luonto on hyvä ja hän pyrkii vilpittömästi KORKEAMPAA ITSEÄÄN kohti, joka on tuo Âum, korkeamman egonsa kautta, joka on sen kolmas kirjain, (buddhin ollessa toinen), Apofis-lohikäärme ei tee mitään hyökkäystä, jota hän ei torjuisi. Niiltä joille on paljon annettu, voidaan myös paljon odottaa. Se, joka kolkuttaa pyhäkön ovelle täysin tuntien sen pyhyyden ja päästyään sisään palaa kynnykseltä tai kääntyy ympäri sanoen ”voi, siinähän ei olekaan mitään!” ja kadottaa siten mahdollisuutensa oppia koko totuuden – voi odottaa vain karmaansa. [Esoteeriset ohjeet, 134-6]

Kynnyksen vartija” tavataan kahdessa tapauksessa: a) kolmio eroaa nelinäisyydestä; tai b) kun kâmalliset halut ja intohimot ovat niin voimakkaat, että kâma-rûpa säilyy kâma-lokassa egon devachanisen jakson jälkeen ja siten ollen jäljellä devachanisen entiteetin jälleensyntyessä (esim. tapauksessa, jolloin jälleensyntymä tapahtuu kahdessa tai kolmessa sadassa vuodessa) tulee täksi ”vartijaksi” vahvistaen uuden persoonallisuuden kâmallista prinsiippiä. Jotkut tulevat hulluiksi tästä syystä. [H. P. Blavatskyn opetukset sisäiselle ryhmälle, s. 41.]

Maahan sidotut henget ovat kâma-lokisia olentoja, jotka ovat olleet niin aineellisia, että ne eivät voi hajota pitkään aikaan. Niillä on ainoastaan tajunnanaavistus, eivätkä ne tiedä, miksi ovat sidotut. Jotkut nukkuvat, joillakin on säilynyt tajunnan hitunen ja ne kärsivät tuskaa. Niiden tapauksessa, joilla on hyvin lyhyt devachan, suurempi osa heidän tajunnastaan jää k ~ ma lokaan ja voi kestää paljon kauemmin kuin tavallinen 150 vuoden ajanjakso ja jäädä sinne aina hengen seuraavaan jälleensyntymiseen asti. Tästä tulee sitten ”kynnyksenvartija”, joka taistelee uuden astraaliruumiin kanssa. [H. P. Blavatskyn opetukset sisäiselle ryhmälle, s. 118.]

"Mutta omatuntoni, intuitioni" väitätte vastaan. Huono apu minunlaisiani vastaan. Teidän intuitionne saisi teidät tuntemaan vain sitä, mikä todella on olemassa tällä hetkellä; ja mitä omaantuntoonne tulee, tunnustatteko siis Kantin määritelmän siitä? Uskotteko te, kuten hän, että kaikissa olosuhteissa ja määrättyjen uskonnollisten näkökohtien ja vakavien, hyvää ja pahaa koskevien käsitysten puuttuessakin IHMISELLÄ on aina vakava opas omissa sisäisissä siveellisissä tuntemuksissaan eli - omassatunnossaan? Tämä on erehdyksistä suurin! Niin hirveän tärkeä siveellinen tekijä kuin se onkin, siinä piilee räikeä puutteellisuus. Omaatuntoa voidaan, kuten jo on huomautettu, verrata siihen daimoniin, jonka määräyksiä Sokrates niin hartaasti kuunteli ja täsmällisesti totteli. Tuon daimonin tavoin omatuntomme saattaa ehkä sanoa meille, mitä meidän ei tule tehdä; se ei kuitenkaan koskaan johda meitä tekemään sitä, mitä meidän tulisi tehdä eikä myöskään osoita toiminnallemme tarkkaa päämäärää. Tämän omantunnon tuudittaa helposti uneen, vieläpä kokonaan lamaannuttaa harjaantunut tahto, joka on tuon omantunnon omistajan tahtoa voimakkaampi. Omatuntonne ei KOSKAAN voi näyttää teille, onko mesmerisoija todellinen adepti vaiko hyvin etevä taikuri, jos hän vain on astunut kynnyksenne yli ja ottanut valtaansa teitä ympäröivän auran. Puhutte kieltäytyvänne mistä tahansa muusta, paitsi sellaisesta viattomasta työstä, kuin on lintujen kokoaminen, jotta ei tulisi luoduksi toista Frankensteinin hirviötä..... Mielikuvitus samoin kuin tahto - luo. Epäluulo on kaikista voimakkain ja yllättävin mielikuvituksen välittäjä.... Varokaa! Olette jo synnyttänyt itsessänne tulevan hirviön siemenen. Ja sen sijaan, että toteuttaisitte puhtaimmat ja korkeimmat ihanteenne, voisitte jonakin päivänä herättää aaveen, joka estäen kaiken pääsyn valoon jättää teidät entistä pahempaan pimeyteen ja tulee kiusaamaan teitä päivienne loppuun asti. [Mestarien kirjeet A. P. Sinnettille Mahatma M:ltä ja K.H:ltä, s. 51.]

Syyskuussa 1875 hän [Stanton Moses] ei tiennyt mitään Varjon Veljistä - kiivaimmista, julmimmista - ja miksi en sitä myöntäisi - voimakkaimmista vihollisistamme. Sinä vuonna hän jopa kysyi vanhalta rouvalta, oliko Bulwer syönyt puolikypsää siankyljystä ja uneksinut kirjoittaessaan "tuosta kaameasta kynnyksenvartijasta". "Valmistautukaa itse", H.P.B. vastasi, "kohtaamaan ne vähintään kahdentoista kuukauden kuluttua ja taistelemaan niitä vastaan." Lokakuussa 1876 nuo veljet olivat alkaneet työnsä hänen parissaan. Hän kirjoitti: "Olen jo kolme viikkoa ollut taistelussa kaikkia paholaisen legioonia vastaan. Heidän kidutuksensa, kiusauksensa ja häpeälliset ehdotuksensa tekevät yöni kaameiksi. Näen heidät ympärilläni tuijottamassa, papattamassa, ulvomassa, irvistelemässä! Kaikenlaisia likaisia ehdotuksia, hämmentäviä epäilyksiä, hulluja ja värisyttäviä pelkoja... Nyt ymmärrän Zanonin vartijan...En ole vielä horjunut...ja heidän kiusauksensa ovat heikommat, heidän läsnäolonsa kaukaisempi, kauhuntunne vähemmän...

Eräänä yönä H.P.B. heittäytyi maahan Johtajansa eteen, erään niistä harvoista, joita nuo olennot pelkäävät, ja rukoili häntä kohottamaan suojaavan kätensä yli valtameren, jotta S.M. ei kuolisi ja T.S. kadottaisi parasta jäsentään. "Häntä täytyy koetella", oli vastaus. S.M. kuvittelee, että + Imper. lähetti kiusaajat hänen kimppuunsa, koska hän muka oli niitä Tuomaksia, joiden täytyy nähdä; hän ei ottanut uskoakseen, ettei + voinut estää heidän tuloaan. Tämä valvoi häntä - mutta ei voinut ajaa pois kiusaajia, ellei uhri, kokelas itse, yrittänyt parastaan. Mutta valmistivatko nämä inhimilliset paholaiset liitossa elementaarien kanssa häntä todella uuteen elämään, kuten hän itse [s.77] uskoi? Näiden vihamielisten vaikutusten ruumiillistumat, jotka riivaavat sisäistä, vapauteen pyrkivää ja eteenpäin ponnistelevaa Itseä, eivät olisi koskaan palanneet takaisin, jos hänen olisi onnistunut voittaa heidät saamalla oman riippumattoman tahtonsa vakuuttuneeksi ja luopumalla mediumisuudesta, passiivisesta tahdostaan. Mutta ne palasivat. [Mestarien kirjeet A. P. Sinnettille Mahatma M:ltä ja K.H:ltä, s. 76-77.]