MANTRAT VEEDISESSÄ JA LÄNSIMAISESSA PERINTEESSÄ
(Sauli Siekkinen)

Mantrat ymmärretään yleensä sanoiksi tai äänivärähtelyiksi, joilla on jonkinlainen maaginen vaikutus ihmismieleen. Kirjallisuudesta löytyy lukemattomia sana- ja tavuyhdistelmiä, joihin yhdistetään tuo maaginen vaikutus ja joita pidetään siten mantroina. Todellisuudessa mantrat tarkoittavat kuitenkin täysin toisenlaista ja paljon syvempää käsitettä kuin tavalliset lausutut tai kuultavat sanat. Sanskritin kielessä sanoilla on yleensä paljon monivivahteisempi sisältö kuin mitä voidaan ilmaista vain yhdellä suomen tai muun indoeurooppalaisen kielen sanalla. Sana ”mantra” on koostuu kahdesta erillisestä sanasta: ”man” =”mieli” ja ”tra” =”vapauttaa”. Siten sana ”mantra” on määritelty sanskritissa seuraavasti: ”Mananat tarayet yastu sah mantrah parikiirttitah” –”se, joka vapauttaa mielen sidonnaisuuksista, on mantra”. Tämän perusteella mikä tahansa sana ei voi olla todellinen mantra. Mielen aine, mentaalitason aine on hienojakoisempaa kuin karkea fyysinen aine. Tavallinen aineellisten molekyylien värähtelynä ilmenevä ääneen lausuttu puhe ei voi vapauttaa sitä huomattavasti hienojakoisempaa mieltä. Todelliset mantrat ovat värähtelyjä ilmenneen, aineellisen maailman takana, alkusyiden universumissa.

Kaikki hiukkaset, atomit ja jopa suuret taivaankappaleet koostuvat värähtelyistä, jo moderni fysiikkakin on vahvistanut tämän. Eri alkeishiukkasilla on oma aallonpituutensa ja värähtelytaajuutensa, joiden kautta ne voidaan erottaa toisistaan. Kaikkien viiden aistielimen kautta saatu tieto vastaanotetaan niinikään värähtelyinä; ääni ei ole ainoa esimerkki tästä. Valo on myös värähtelyä, ja ihmissilmä näkee valosta ainoastaan tietyt aallonpituudet, jota yhteisnimellä kutsutaan näkyväksi valoksi. Vastaavalla tavalla muutkin aistielimet havaitsevat ainoastaan tietynlaisia aallonpituuksia. Kiinteät kohteet, joita voidaan tunnustella, koostuvat tiheästi paikallaan värähtelevistä hiukkasista. Nestemäisessä olomuodossa värähtelyn aallonpituus on suurempi ja kaasumaisessa kaikkein suurin. Hajuaisti havaitsee kaasumaisen olomuodon eli tuoksut liittyvät aina kaasumaiseen olomuotoon. Jotta esineellä voisi olla tuoksu, siitä täytyy irrota ainetta kaasumaisessa muodossa, joka sitten havaitaan nenän aistielimessä. Vastaavasti makuaisti liittyy nestemäiseen olomuotoon. Ainoastaan nesteitä tai sellaisia kaasuja ja kiinteitä aineita, jotka liukenevat johonkin nesteeseen tai esimerkiksi sylkeen, voidaan maistaa kielellä. Aistielimet havaitsevat siis erilaisia olomuotoja ja värähtelyjä. Nämä havaitut tai paremminkin aistitut värähtelyt eivät ole itsessään mantroja. Ne ovat pikemminkin aineeseen kahlehdittuja, elinvoimaisuutensa menettäneitä kuolleita ääniä. Vaikka aineellinen maailmankaikkeus värähtelee lakkaamatta, sen värähtely ei ole mitään verrattuna maailmantakaisen kaikkeuden nopeuteen ja välittömyyteen. Mieli on hienojakoisempaa kuin aine. Mielessään ihminen voi matkustaa sekunnin murto-osissa kaukaisiin maihin tai jopa avaruuteen, mikä aineellisessa maailmassa veisi tunteja, päiviä tai ei olisi edes mahdollista. Siten aineellisen kaikkeuden liike on kuin kuoleman hiljaisuus toisessa todellisuudessa eläville alkuperäisille värähtelyille. Kaikki aineelliset asiat ovat noiden alkuperäisten, elävien sanojen kiinteitä ulkokuoria, vastineita tai niitä heikosti kuvaavia symboleja.

Ihminen on tottunut käyttämään symboleita puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Kieli on aina sopimus. Eri aikoina ja eri paikoissa eläneet ihmiset ovat sopineet keskenään, mikä äänneyhdistelmä tai piirretty symboli tarkoittaa mitäkin käsitettä tai mielikuvaa. Puhe tai kieli on siten kokoelma äänivärähtelyjä, joille on annettu symbolinen vaste. Ihmiset ymmärsivät jo varhain kielen symbolisen luonteen ja siihen liittyvät rajoitukset. Sama sana ei suinkaan tarkoita kaikille samaa ajatusta tai käsitettä, jos yhteistä kieltä ei ole. Veedisen ajan teoreetikot oppivat erottamaan kolme käsitettä kielen ymmärtämisen prosessissa. ”Shabda” eli sana tai ”vak” eli puhe on ulkoinen, ilmaistu asu. ”Pratyaya” on sanan mielessä herättämä värähtely ja tarkoittaa onnistunutta kuulemisprosessia, ja ”artha” on puolestaan se merkityssisältö, jonka ihmiset ovat antaneet kullekin sanalle. Normaalille puheelle on ominaista, että se vaatii aina pratyayan eli kuulemisen ja samalla tiedon sovituista symboleista, joita sanat eli shabda kuvaavat. Shabda ja artha ovat sidoksissa toisiinsa symbolien eli sopimusten kautta. Kreikan sana (symbolon) tarkoittaa yhdistämistä. Symbolin kautta vastaanottaja pääsee kosketukseen laatijan mielessä olevan idean kanssa. Ennen ilmaisuaan puhe on mielessä bhavana eli ideana tai aatteiluna. Vastaavia termejä käytetään kuvaamaan myös kosmista ilmennysprosessia.

Bhava tarkoittaa sekä ideaa mielessä että salattua maailmantakaista aatteilua. Äänen ensimmäinen ilmaisu on parashakti. Tällä para-tasolla ääni tai sana on mahdollisuutena ja voi saada ilmaisun vain, jos se löytää aineellisen välikappaleen. shabda on ilmaistu, lausuttu sana ja tarkoittaa myös Logosta. Vedat käyttävät Logoksesta nimitystä Shabdabrahman, Brahman äänen muodossa. Astraalivalo eli akasha on Logoksen aineellinen syy. Shabdabrahman on myös Omkara eli AUM, jossa kaikki myöhemmin ilmenevät asiat ovat yhtenä ainoana värähtelynä aivan kuten kaikki spektrin värit sisältyvät valkoiseen valoon. Veediset tekstit muistuttavat: ”Pranavatmakam Brahma” – Brahman on Pranavan eli AUM:in muodossa. Tämä taso on myös karana eli maailmankaikkeuden alkusyy. Tällä kausaalisessa tasolla shabha ja artha ovat yhtä eikä Pratyayaa ole olemassa. Siten ei ole mitään mahdollisuutta väärin kuulemiseen tai väärinymmärrykseen. AUM:in kuuleva tai paremminkin sisäisesti ymmärtävä rshi eli veedinen näkijä saavuttaa välittömän oivalluksen.

Taso, joka seuraa ilmennyksessä tätä kausaalista universumia, on hienojakoinen eli sukshma maailmankaikkeus. Sanskritin aakkosisto koostuu 16 vokaalista ja 34 konsonantista. Näitä 50 aakkosta nimitetään yhdessä varnamalaksi eli kirjaimista tehdyksi helminauhaksi. Vokaalit eli svaravarna yhdessä muodostavat Omkaran ja niistä käytetään myös nimeä Karanabrahman – alkusyy-Brahman. Ilmennys tällä tasolla on svagata, itsekohtainen, ja svarasatmaka, puhdas lakkaamaton autuaallinen virta (”sva” =”itse”). Se on yksi, vapaasti virtaava ääni, jossa ei ole erilaistumista tai eri osien yhdistelmiä. Vokaalit voidaan lausua yksinään ilman toisten kirjaimien apua toisin kuin konsonantit, jotka vaativat aina toisen kirjaimen eli yleensä vokaalin lausumisen helpottamiseksi. Vokaalit voidaan myös lausua ilman taukoa ja sen vuoksi veedisen ajan rshit uskoivat niiden olevan puhtaita äänteitä, jotka yhdessä muodostavat AUM:in. Alkusyy-Brahmania seuraa Karyabrahman eli seuraus-Brahman tai ilmennys-Brahman, joka koostuu konsonanteista. Konsonanteista käytetään sanskritissa nimeä vyanjana eli erityisen ominaisuuden omaavia kirjaimia, joka tarkoittaa myös monikkomuotoa, moninaisuutta. Karyabrahman on vastaavasti ominaisuuksiltaan paragata, ulkokohtainen ja pararasatmaka katkelmista koostuva.

Karanabrahmanin muuttuminen Karyabrahmaniksi tarkoittaa yhden tulemista moneksi. Se, mikä alussa oli ilmaistavissa vokaalien summan kuvaamana alkuperäisenä Sanana, Shabdabrahmanina, on nyt muuttunut konsonanttien kuvaamaksi moninaisuudeksi, jossa jokainen äänne kuvaa yhtä olemuspuolta ehdottomasta. Tämä on devojen, jumalolentojen maailma, jossa ihmismielelle lukemattomat joskin edeltävään tasoon verrattuna selvästi rajatut elävät, aineettomat voimat värähtelevät ikuisessa maailmaneetterissä. Noilla voimilla ei ole niitä rajoittavaa tai kahlitsevaa aineellisesta ruumista vaan itse värähtely on niiden olemus. Nämä voimat ovat kaiken myöhemmin ilmentyneen sielu tai tosiolemus, ikään kuin henki ja merkitys lausuttujen sanojen takana. Itämaisissa uskonnoissa jumalolennot esitetään yleensä puolisoidensa kanssa, joista käytetään nimeä shaktit, voimat. Deva on itse merkitys ja hänen shaktinsa on värähtely, voima, johon deva on puettu ja josta se on erottamaton. Tiibetiläinen esitystapa yab-yum kuvaa devan tiukassa (sukupuoli)yhteydessä shaktiinsa. Tällä tasolla ei ole eroa shabdan ja arthan välillä. Se henkinen korva, joka voi kuulla nämä aineettomat värähtelyt, saavuttaa heti niiden olemuksen, joka on itse devan olemus. Mantrat todellisessa merkityksessään tarkoittavat näitä aineettomia värähtelyjä.

Hienojakoisen tason värähtelyt muodostavat yhdessä matrika-varnan, kirjainten verkon tai matriisin, joka synnyttää kaikki ilmentyneet asiat. Noiden kirjainten tai värähtelyiden yhdistelmät, muunnelmat ja niistä kootut sanat ovat ilmentyneen maailman asioiden ja aineellisten kohteiden tosiolemuksia, niiden signatuurat (signaturae rerum) kuten länsimaisen okkultismin termi ilmaisee. Signatuura tai ”salattu nimi” (nomina arcana) ei tarkoita materiaan kahlehdittua ”kuollutta” sanaa tai siitä johdettua merkitystä, puhumattakaan ihmisten asioille antamaa nimitystä, vaan se on fyysisistä kahleista vapaa värähtely, joka kaikuu henkiselle ymmärryskyvylle kuultavana ikuisen maailmaneetterin valtakunnassa. Nämä todelliset Nimet ja niiden muodostama matrika-varna on useiden uskontojen kuvaama ihmiskunnan alkuperäinen kieli tai paratiisin kieli, jota myöhemmän ajan okkultistit yrittivät turhaan johtaa hepreasta, Egyptin hieroglyfeistä ja muista muinaisista kielistä. Vanhan Testamentin kuvaus kielten sekoittumisesta kuvaa pikemminkin ilmennyksen siirtymistä hienojakoiselta tasolta karkeammalle kuin aikaan sidottua historiallista tapahtumaa. Shabda ja artha ovat erillään toisistaan ainoastaan karkealla, aineellisella tasolla, joka on maailmankaikkeuden alin taso eli sthula. Kaikki puhutut kielet kuuluvat tälle karkealle tasolle.

Magian tavoite, että tuntemalla ”salatut nimet” ja signatuurat saavutetaan valta yli ilmenneen maailman, ei ole väärä. Magian teokset, länsimaiset grimoiret ja vastaavat itämaiset kirjoitukset ovat listanneet lukemattomia taikakaavoja, juurimantroja ja okkultistisia sinettejä (sigil) eri ilmiöiden takana, mutta näiden kaavojen ulkoinen tunteminen ei yksin riitä. Ne täytyy vapauttaa aineellisesta sidonnaisuudestaan eräänlaisen mentaalisen prosessin kautta ja herättää jälleen ”eläväksi” hienojakoisella tasolla. Tätä prosessia kutsutaan mantra-chaitanyaksi. Siinä maagikko herättää tietyn shabdan avulla vastaavan devan olemuksen mielessään, ja tilaa, missä hän saavuttaa täyden ymmärryksen devan olemuksesta (artha) mielessään tai paremminkin kun devan värähtely täyttää kokonaan hänen oman mielensä, kutsutaan mantra-siddhiksi. Silloin maagikko on saavuttanut täyden hallinnan kyseisen devan yli ja siten hallinnan vastaavaan luonnonilmiöön Tämä on siddhi eli okkulttinen voima. Mantra-siddhin saavuttaminen vaatii täydellisen mielen hallinnan, ja sen saavutettuaan maagikko voi aina halutessaan ”herättää” kyseisen devan mielessään ja käyttää okkulttista voimaansa.

Aineellisella tasolla sanat ovat fyysisesti kuultavia ja karkean, aineellisen ulkokuoren omaavaa puhetta, vaikhari-shabda. Artha riippuu tällä tasolla ainoastaan siitä merkityssisällöstä, jonka ihmiset ovat yhteisen sopimuksen kautta sanoille antaneet. Sen vuoksi eri kieliä puhuvat ihmiset eivät voi aina ymmärtää toisiaan, koska lausuttu puhe ei enää herätä automaattisesti mieleen kuvaa kohteesta vaan vaatii oppimisen, muistin ja assosiaation tuen. Valtaosalle ihmiskunnasta sanat ovat näitä kuolleita, materiaan kahlehdittuja ja ulkokohtaisia ilmaisuja ja puhe pohjautuu ainoastaan aivojen luomille assosiaatiolle opituista merkityssisällöistä. Ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus herättää itsessään ”sydämen kieli”, joka on riippumaton ulkoisesta ”aivojen kielestä”.

Egyptiläinen sydäntä kuvaava hieroglyfi on maljakko, jonka sivuilla on kaksi korvan muotoista kädensijaa, ”sydämen korvat”. Tämän symbolin valinta ei ole satunnainen, vaan se viittaa ihmisluonnon kätkettyyn, hienojakoiseen puoleen, joka asuu sydämessä. Egyptiläiset mysteerit näyttivät kokelaille tien tuohon uuteen, henkistyneeseen olemassaoloon, joka pohjautuu sydämeen. Kulttuurissaan, joka pohjautui noiden mysteerien tuomalle todelliselle viisaudelle, egyptiläiset liittivät sydämeen kaikki henkiset hyveet kuten arvostelukyvyn ja älyn. Vasta maallistunut kreikkalais-roomalainen kulttuuri nosti aivot sydäntä tärkeämmäksi ja vieläpä yhdisti sydämeen ainoastaan häilyvät tunteet ja maallisen rakastumisen. Kuitenkin lähes jokaisessa kulttuurissa ja kielessä on säilynyt ilmaisuja, jotka viittaavat sydämen syvällisempään merkitykseen kuten suomen ”uskoa sydämessään”.

Kaikki todelliset vihkimysjärjestelmät ja henkisen kasvun menetelmät ovat opettaneet kokelaille tajunnan keskuksen siirtämisen aivoista henkiseen keskukseen sydämeen. Aivot näkevät maailman ainoastaan viiden aistielimen kautta (sanskritiksi: ”bahyakarana” –ulkoiset aistielimet) ja siten havaitsevat vain karkean aineellisen tason värähtelyt, joissa shabda ja artha ovat erillään toisistaan. Sydän taas havainnoi maailmaa sisäisen aistin, antahkaranan välityksellä. Antahkarana silta, jonka kautta sydän on kosketuksissa hienojakoisen maailman kanssa ja tuntee sen kautta ”alkuperäisen kielen”, elävät nimet. Aivot edustavat myös ihmisen ulkokohtaista olemuspuolta, kuuluontoa eli alempaa persoonallisuutta, sydän taas keskeistä, aurinkoluontoa ja korkeampaa yksilöllisyyttä. Ihmisen korkeammat käyttövälineet eli monadi on yhteydessä sydämeen ja havainnoivat maailman yhden sisäisen aistin kautta, synteesinä. Kreikan termi (synthesis) tarkoittaa lopputulosta siinä yhdistämisprosessissa, mitä (symbolon) alun alkaen merkitsee. Sen vastakohta on (analyysi), joka kuvaa kokonaisuuden pilkkoutumista osiin, minkä viisi aistielintä suorittavat kukin havainnoiden vain tietyn osan kokonaisuuden värähtelyn aallonpituuksista.

Ajatus tajunnan laskeutumisesta sydämeen löytyy lähes kaikista uskonnoista ja vihkimysjärjestelmistä. 1200-luvun lopun kreikkalainen munkki Nikeforus Erakko on neuvonut kanssakilvoittelijoitaan seuraavasti: ”Kuten olen neuvonut sinua, istu alas, kokoa mielesi, keskitä se – mielesi, tarkoitan – sierainaukkoihisi. Tämä on se tie, jonka kautta hengitys saavuttaa sydämen. Paina se alas, pakota se laskeutumaan sydämeesi sisään hengitetyn ilman mukana. Kun se on saavuttanut tämän paikan, huomaat, mikä ilo seuraakaan. Et tule katumaan mitään. Aivan kuten matkamies, joka pitkän poissaolon jälkeen palaa jälleen kotiinsa eikä voi pidätellä iloaan saadessaan jälleen olla vaimonsa ja lastensa kanssa, samoin mieli, kun se on yhdistynyt näin henkeen, on täynnä iloa ja sanoinkuvaamaton riemua.”

Todellisuudessa kolme maailmaa, shtula, suksma ja karana ovat yhtä. Ne ovat kolme tapaa havaita sama todellisuus, ikään kuin sama maisema havaittuna kolmessa eri valon sävyssä. Kirkkaassa päivänvalossa kaikki kohteet ovat selviä, eikä mahdollisuutta harha-aistimuksille ole. Pimeässä sen sijaan on mahdotonta erottaa, edustavatko havaitun puun ääriviivat koivua vai haapaa. Ihminen havaitsee maailman sisäisen kehityksensä asteen mukaisesti. Se, mikä on materiaalista pimeyttä ja epäselvästi tulkittavia muotoja rajoitetulle havaintokyvylle, on kuin kirkkaassa valossa kylpeviä kohteita kahleista vapautuneelle tajunnalle. Tajunta, joka on vapautunut rajoitettujen aistimusten luomasta harhasta ja palannut jälleen ytimeensä sydämeen, näkee maailman alkuperäisessä kirkkaudessaan. Tuolloin ihminen pystyy myös antamaan muodoille elämän lausumalla ”elävää kieltä”, mantroja, jotka ovat itsessään asioiden tosiolemus. Hänen sanoistaan tulee käsin kosketeltava todellisuus aivan kuten maailma itsessään on alkuperäisen Sanan, Logoksen materiaalinen ilmennys. Intialaisessa eepoksessa Ramayanassa Sita, jumalkuningas Raman puoliso, kykeni tähän, ja teos kertoo, miten hän pelasti apinakuningas Hanumanin demonien käsistä. Demonit olivat vanginneet Hanumanin ja halusivat kiduttaa häntä sytyttämällä hänen häntänsä tuleen. Sita, joka oli myös vangittuna, halusi varjella ystäväänsä tuskalta ja sanoi: ”Tuli on viileää.” Tämän jälkeen Hanuman ei enää tuntenut tulta polttavana vaan miellyttävän viileänä.