SELVÄUNI HENKISENÄ HARJOITUKSENA
(Sauli Siekkinen)

Uni eli miksi ihminen tarvitsee unta on pitkään askarruttanut eri tieteenaloja, eikä tänä päivänäkään kysymykseen ole yksiselitteistä vastausta. Sekä tiede että kokemus ovat osoittaneet, että nukkuminen on paljon muutakin kuin vain ruumiin lepoa pitkän valveillaolon jälkeen. Nukkumiseen liittyy unennäkö, jonka tarkkaa merkitystä ei vieläkään tiedetä. Nukkuminen aikaansaa myös monia täysin poikkeuksellisia ruumiillisia toimintoja kuten juuri unennäön aikaiseen REM-univaiheeseen liittyvä aivosähkötoiminnan kiihtyminen. On sanottu, että nukkumista tarvitaan myös oppimiseen, sillä aivot käsittelevät yön aikana sitä tietoainesta, mitä ihminen on päivän mittaan painanut mieleensä. Unissa ihminen käy myös läpi edellisinä päivinä ja viikkoina tapahtuneita asioita sekä ongelmia, vaikka ei aina muistakaan sitä herätessään. Toisinaan unet saattavat tuoda ratkaisun kiperään ongelmaan, jota ihminen on pohtinut eikä valveilla olleessaan ole löytänyt ratkaisua. Unien tulkintaa on harrastettu jo antiikin aikana. Oma lukunsa ovat enneunet, jollaisina voidaan pitää esimerkiksi Raamatun kertomusta Josefin tulkitsemista faaraon unista. Enneunet ovat kuitenkin yleinen ilmiö, ja lähes jokaiselta löytyy joku sukulainen, joka on pystynyt näkemään ennalta esimerkiksi läheisen ihmisen kuoleman tai muun suuren onnettomuuden. Unet kertovat myös paljon ihmisestä itsestään. Psykoanalytiikan kehittäjä Sigmund Freud ja hänen oppilaansa Carl Jung ottivat unien tulkinnan osaksi psykologista analyysia ja terapiaa.

Fysiologia jakaa unen viiteen vaiheeseen, joista jo mainittu REM-univaihe on viimeinen. Nimi tulee englannin sanoista Rapid Eye Movements (nopeat silmänliikkeet). Ensimmäistä univaihetta kutsutaan S1-vaiheeksi eli torkeuneksi. Tässä vaiheessa lihakset alkavat rentoutua ja silmänliikkeet hidastua. Ihminen ei vielä itse koe nukkuvansa. Tähän vaiheeseen saattaa liittyä myös äkillisiä lihasnykäyksiä, jotka yleensä palauttavat valvetilan nopeasti. Toiset ihmiset näkevät lyhyitä, muutaman sekunnin kestäviä unenomaisia, ns. hypnagogisia välähdyksiä, joiden sisältö on yleensä kaoottinen.

Seuraavassa S2-vaiheessa silmän liikkeet loppuvat, hengitys alkaa tasaantua, pulssi laskee, aivosähkötoiminta hidastuu ja lihasjännitys heikkenee edelleen. Tässä vaiheessa ihminen saattaa vielä kuulla ääniä ympäristöstä. Kakkosvaiheen jälkeen ihminen vaipuu kolmanteen S3-vaiheeseen ja lopulta neljänteen S4-vaiheeseen. Näiden kahden univaiheiden aikana aivosähkötoiminta on hyvin hidasta, pulssi rauhallinen, verenpaine matala ja hengitys rauhallista.

Kun ihminen on nukkunut noin 90 minuuttia, ilmaantuu ensimmäinen REM-univaihe eli viides univaihe, joka kestää muutamasta minuutista 20 minuuttiin. Tämän vaiheen aikana ihminen näkee suurimman osan unistaan. REM-unessa aivosähkötoiminta muistuttaa hyvin paljon valvetta, aivojen aineenvaihdunta vilkastuu, pulssi vaihtelee ja voi välillä olla hyvinkin nopea, ja silmät liikkuvat vilkkaasti luomien alla. REM-unelle on tyypillistä myös lihasjännityksen häviäminen tahdonalaisista lihaksista. REM-univaiheen jälkeen ihminen saattaa myös havahtua hetkellisesti hereille muistamatta sitä. Tämän jälkeen alkaa uusi noin 90 minuutta kestävä sykli, jonka aikana unen eri vaiheet syvästä unesta REM-uneen toistuvat. Ihminen käy läpi yön aikana 4-5 sykliä. Syvää unta on enemmän alkuyöstä kun taas REM-unen määrä lisääntyy aamua kohti. Herääminen tapahtuu helpoiten silloin, kun ollaan siirtymässä unen vaiheesta toiseen tai syklistä toiseen. Vauvan uni poikkeaa monella tavoin aikuisen unesta. Vauvan unesta jopa 50 % on REM-unta. Sikiöllä REM-unta on vieläkin enemmän. Sen suuri määrä onkin yhdistetty aivojen kehitykseen. Esimerkiksi näköaivokuori on vastasyntyneellä hyvin kehittynyt, vaikka kohdussa näköaisti saa paljon vähemmän ärsykkeitä kuin esimerkiksi tunto- tai kuuloaisti. REM-uni toimii näin ärsykkeiden lähteenä kehittyville aivoille. REM-unen määrä vähenee iän myötä ollen 2-vuotiaalla noin 25 %, aikuisella noin 20 % ja vanhuksilla noin 15 %.

Karkeasti ottaen tieteellisessä kirjallisuudessa uni jaetaan kahteen vaiheeseen: NREM-vaiheeseen (non-REM = ei-REM), joka käsittää neljä ensimmäistä vaihetta, ja viidenteen eli REM-vaiheeseen, jossa varsinainen unennäkö tapahtuu. Tämä moderni jako vastaa hyvin intialaisten Vedojen kuvaamaa kolmea tajunnantilaa eli jagrat – valveillaolon tila, svapna – unennäön tila ja susupti – syvä, uneton uni. Näiden kolmen tilan on sanottu syntyvän kolmen universaalin periaatteen tai aineen, prakritin, ominaisuuden vaikuttaessa purusaan, tietoisuuteen.

Jagrat, valvetila on ihmisen päivätajunta ja sen aikana hän elää tietoisena ulkoisesta maailmasta. Valvetilan synnyttävä periaate on sattva, hienojakoinen tai kirkas periaate, koska silloin ihminen on tarkkaavainen, hänen tietoisuutensa on kirkas ja hän kokee osallistuvansa ja tekevänsä päätöksiä. Hänen kaikki käyttövälineensä tai eri elementeistä muodostuneet ruumiinsa toimivat. Unen vaiheista lähinnä valvetilaa on REM-univaihe, koska sen aikana ruumiin ja mielen toiminnot ovat aktiivisia kuten valvetilan aikana. Sen synnyttää rajas eli energeettinen, liikkeellä pitävä periaate. REM-univaiheen aikana tapahtuu myös unennäkö. REM-univaihe vastaa svapnaa eli unennäön tilaa. Unennäön aikana ulkoinen maailma on kadottanut merkityksensä eikä aistien kautta saada enää tietoa. Kaikki objektit ovat sisäisiä, ihmisen oman mielen luomuksia vaikka ihminen nukkuessaan kokeekin ne aidoiksi, ulkoisiksi tapahtumiksi. Tarkkaavaisuus on herpaantunut alitajunnan luoman panoraaman edessä, eikä ihminen voi siten hallita untansa.

Syvässä unitilassa eli susuptissa tietoisuus maailmasta ja mielensisäisistä objekteista on täysin kadonnut. Ruumis on lähellä kuoleman tilaa, sillä hengitys ja aivojen sähköinen toiminta ovat huomattavasti hidastuneet. Tällaisen kuolemankaltaisen tilan tuottaa tamas, karkeuttava, hidas periaate. Tietoisuus objekteista on kokonaan sammunut, syvä unitila vastaa tajuttomuutta.

Hindinkielinen sananlasku sanoo: ”Jo sota hae, so khota hae” – joka nukkuu, häviää. Ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään, mikä vuosissa tekee noin 20-30 vuotta. Ilman unta ja nukkumista ihminen ei kuitenkaan voisi elää. Tiede määrittelee unen tarkoitukseksi yksinkertaisesti levon ja uudelleenorganisoinnin, oli sitten kyse ruumiista tai mielen sisällöstä. Teosofinen ihmiskuva käyttövälineiden seitsenkertaisine jaotuksineen antaa kuitenkin paljon tarkemman selityksen kysymykseen, miksi ihminen tarvitsee unta. Fyysiseen ruumiiseen liittyvää kahta karkeampaa käyttövälinettä tai ruumiista voidaan nimittää eetteriruumiiksi, sillä elämäneetteri, prana näyttelee niissä tärkeintä osaa. Prana kokoaa fyysisen ruumiin linga shariiran eli eteerisen kaksoispuolen muodostaman hahmon tai alkukuvan sisään. Prana pitää myös huolen, että fyysinen keho voi liikkua, veri kiertää, hermot välittävät aistimuksia jne. Kama rupaa ja alempaa manasta voidaan puolestaan kutsua astraalikehoksi, sillä ne molemmat ovat syntyneet evoluution kuluessa aineen ja elämäneetterin hajottamisen ja hienojakoistumisen tuloksena aivan kuten hienoja jauhoja saadaan jauhamalla karkeita jyviä. Astraalisuus kasvaa evoluution kuluessa tultaessa yhä kehittyneimpiin eliöluokkiin. Samalla älykkyys kehittyy, sillä astraalisuus tarkoittaa kykyä yksilölliseen ajatteluun ja tunteiden ilmaisuun. Jatkuva älyllinen ponnistelu ja ajatustyö heikentävät kuitenkin eetteriruumiista, sillä samalla astraaliainesta syntyy enemmän ja se saadaan hajottamalla eetteriruumista. On osa evoluution suunnitelmaa, että eetteriruumis saa aina välillä vallan ja pystyy rauhassa korjaamaan astraalisen ja älyllisen ponnistelun aiheuttamat tuhot ruumiissa ja elämäneetterissä. Tuota eteerisen rakennustyön aikaa kutsutaan uneksi. Kehittyneemmät, astraaliset olennot kuten nisäkkäät tarvitsevat siten enemmän unta kuin kasvit ja selkärangattomat eliölajit.

Mitä tapahtuu ihmisen nukahtaessa, on eetteri- ja astraaliruumiin erkaneminen toisistaan. Eetteriruumis ottaa hallintaansa fyysisen kehon, ja tämä jatkaa toimintaansa egon tietoisen kontrollin lakattua. Tämä erottaa nukkumisen kuolemasta. Kuoleman hetkellä tapahtuu samanlainen erkaneminen, mutta silloin eetteriruumis ei pysty enää huolehtimaan fyysistä kehosta eikä astraaliruumis voi siten enää palata siihen. Normaalisti ihmisen tajunta ja tietoisuus ovat riippuvaisia aivotoiminnasta. Kun astraali- ja eetteriruumis erkanevat, aivot fyysisenä elimenä jäävät viimeksi mainitun haltuun. Persoonallisuus, joka taas perustuu astraaliruumiiseen, erkanee siten fyysisestä käyttövälineestään eikä voi ilmaista itseään. Sen vuoksi nukahtaminen merkitsee suurimmalle osalle ihmiskuntaa tietoisuuden menetystä. Tästä on kuitenkin olemassa merkillinen poikkeus, jota kutsutaan selväuneksi. Selväuni tarkoittaa unennäön tilaa, jossa ihminen on tietoinen, että hän näkee unta ja voi siten muokata unimaailmaansa aivan kuin Jumala luomaansa kaikkeutta.

Selväuni-käsitteen keksi alankomaalainen psykiatri Frederick van Eeden vuonna 1913, ja sitä on tutkittu järjestelmällisesti unilaboratorioissa menetelmien kehityttyä 70-luvun lopulta saakka. Itse käsite on kuitenkin hyvin vanha, mm. Aristoteles kirjoitti tietoisuuden kyvystä tiedostaa tilansa uneksi. Ensimmäinen varsinainen kuvaus selväunesta länsimaisessa kirjallisuudessa löytyy kirkkoisä Augustinukselta 415 j.Kr. Augustinus perusteli väitettään, että ihminen voi aistia kuolemansakin jälkeen siteeraamalla karthagolaisen lääkäri Gennadiuksen omalaatuista unta. Gennadius pohti pitkään, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, kunnes hän näki seuraavanlaisen unen. Gennadius tapasi kauniin nuorukaisen, joka johdatti hänet outoon kaupunkiin. Kaupungissa Gennadius kuuli laulua, joka oli kauniimpaa kuin mikään, mitä hän oli kuullut siihen saakka. Nuorukainen vastasi hänen kysymykseensä, kuka voi laulaa noin kauniisti: ”Se on pyhien ja autuaiden kuoro”. Tämän jälkeen Gennadius heräsi. Seuraavana yönä hän tapasi unessa taas saman nuorukaisen, joka nyt tiedusteli, ovatko he tavanneet aikaisemmin. Gennadius muisti nuorukaisen, mutta ei pystynyt sanomaan, missä he olivat tavanneet. Nuorukainen johdatteli Gennadiusta ja kysyi, olivatko he kenties tavanneet unessa vai valveilla. Nyt Gennadius muisti edellisenä yönä näkemänsä unen ja oivalsi pian, että hän näkee parhaillaankin unta. Tämän jälkeen nuorukainen alkoi johdatella Gennadiusta mysteeriin, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Nuorukainen kysyi, missä Gennadiuksen ruumis nyt on. Gennadius vastasi: ”Vuoteessa”. Nuorukainen kysyi seuraavaksi, ovatko silmät, jolla Gennadius näkee maailman, auki vai kiinni”. Gennadius joutui myöntämän, että ne ovat kiinni, koska ruumis nukkuu. Nuorukainen selitti sen jälkeen, että samoin kuin ruumis nyt nukkuu ja sen silmät eivät tee havaintoja, mutta Gennadius kuitenkin näkee nuorukaisen, samoin kuoleman jälkeen ihminen jatkaa olomassaoloaan ja tekee havaintoja.

Intialaisessa ja tiibetiläisessä Tantrassa tietoisuuden säilyttäminen uneen vaipuessa on ollut pitkään osa henkistä harjoitusta, ensimmäiset kirjalliset maininnat tästä löytyvät tiibetiläisistä teksteistä 800-luvulta. Tietoisuuden säilyttäminen unen aikana antaa mahdollisuuden tarkastella unen rakennetta ja johtaa lopulta oivallukseen, että sekä valvetila että unitila ovat yhtä epätodellisia verrattuna neljänteen tajunnantilaan, puhtaaseen turiya-tilaan, joka on puhdas tietoisuus, purusa, vailla aineen kolmen periaatteen vaikutusta. Tantra opettaa harjoituksia, joiden avulla henkinen kokelas voi erottaa tietoisuutensa fyysisistä aivoista ja säilyttää sen astraaliruumiissaan, kun nämä kaksi erkaantuvat toisistaan. Tätä ennen astraaliruumis täytyy kuitenkin tehdä vahvaksi ja kirkkaaksi niin että se alistuu tahtoon eikä kulje impulsiivisesti sinne tänne ulkoisten tai alitajunnasta tulevien ärsykkeiden ohjaamana. Normaalitilassahan ihminen on kuin unissakävelijä, häntä ohjaavat freudilainen pimeä alitajunta eli kaoottinen himoruumis (kama rupa), joka on altis ulkoapäin ja astraalimaailmasta tuleville ärsykkeille. Ihminen itse ei ole edes tietoinen noista ärsykkeistä vaan luulee itse haluavansa asioita, joita hänen alemmat käyttövälineensä haluavat. Vain tuon harhanomaisen tilan ymmärtäminen ja systemaattinen henkisen kehityksen tie johtaa ihmisen kohti korkeampaa tietoisuuden tilaa.

Miksi ihminen ei sitten ole unen aikana tietoinen? Tärkein syy tähän on, että he ei valveillakaan ole tietoinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Ihmisen liikkuessa esimerkiksi arkisilla työmatkoilla hänen mielensä täyttyy jatkuvasti ajatuksilla tulevasta, mitä tulee tapahtumaan työssä hieman myöhemmin, mitä pitäisi ostaa kaupasta töistä tullessa, tulevasta lomamatkasta jne. Tai sitten hän ajattelee mennyttä, riitaa puolisonsa kanssa, vaikeita asiakaskontakteja, tai yksinkertaisesti vain antaa mielensä liikkua ajatuskuvasta toiseen puolitietoisena. Miten paljon näkymiä ja tapahtumia kulkeekaan hänen silmiensä ohi yhtenä tällaisena arkipäiväisenä minuuttina ilman että hän olisi niistä lainkaan tietoinen tai pystyisi myöhemmin kuvailemaan niistä mitään. Aivan samoin jopa keskittyessään tarkkaavaisuutta vaativaan työtehtävään tai keskusteluun, joka vaatisi keskittymistä ja läsnäoloa, hänen mielensä hyppelee asiasta toiseen aivan kuin hullu apina. Mielikuvat välähtelevät hänen mielessään, ja ainoastaan pieni osa näistä koskee todella meneillään olevaa asiaa. Jos tämä on todella ihmisen valvetila, mitä voikaan odottaa unitilan aikana, jolloin aktiivinen mielen kontrolli herpaantuu ja päästää mielikuvituksen ja alitajunnan portit auki.

Jos ihminen oppisi olemaan enemmän läsnä jokaisessa hetkessä, hänen muistinsa parantuisi huomattavasti. On ihmisiä, jotka valittavat jatkuvasti huonoa muistia ja epäilevät dementiaa. Tosiasiassa heidän aivoissaan ei ole mitään vikaa, mutta he eivät onnistu painamaan asioita mieleensä, koska he eivät ole juuri koskaan läsnä havaintojen tapahtuessa. Mieli, joka on tottunut hyppelemään asiasta toiseen ilman kontrollia oman tahtonsa mukaan, on vaikea kesytettävä. Patanjali Joogasutrissaan kutsuu tällaista mieltä ksipitaksi. Sitä on verrattu juopuneeseen apinaan, jota myrkyllinen käärme on purrut ja joka hyppelee kiihtyneenä oksalta toiselle. Toinen tyypillinen mielentila on mudha eli passiivinen, letarginen mieli. Tällöin mieli ei kykene ajattelemaan selkeästi eikä haluakaan, vaan antaa vain asioiden tulla ja mennä piittaamatta niistä lainkaan. Vasta keskittyessään johonkin tarkkaavaisuutta vaativaan tehtävään, ihmisen mieli saavuttaa hetkellisen keskittymisen, mutta silloinkin vain hyvin lyhyiksi hetkiksi, ja pyrkii karkaamaan muihin asioihin aina, kun tarkkaavaisuus vähänkin herpaantuu. Mieli ei ole tuolloin hyväksynyt keskittymisen kohdetta täysin, vaan siinä on epävarmuutta, joka aiheuttaa karkailun muihin asioihin. Työn suorittamisen hetkellä mieleen nousee kuvia mahdollisista epäonnistumisista tai asioista, jotka olisi pitänyt tehdä. Tällaista mieltä kutsutaan viksiptaksi. Todellisen henkisen kokelaan tulisi kuitenkin olla joka hetki läsnä asiassa, mikä tapahtuu, oli se miten arkipäiväinen tahansa kuten matka aamulla työhön tai kauppareissu. Harjoittamalla näin tarkkaavaisuutta saadaan mieli vähä vähältä kontrolliin, ja maailmakin ympärillä alkaa näyttää erilaiselta.

Buddhalaiset ovat kuvanneet mieltä suureksi todellisuuden tuhoojaksi (vrt. Hiljaisuuden Ääni: ”Mieli on suuri todellisuuden tappaja. Oppilas tappakoon tappajan.”) Maailma ei itse asiassa ole sellainen kuin miltä se näyttää vaan sellainen, millaisena mieli sen näyttää. Joogan filosofian mukaan ihminen havaitsee todellisuudessa kohteiden heijastumien heijastumat. Ensimmäinen heijastuma syntyy, kun havaittu kohde heijastaa tanmatroja eli aistimuksen perusosasia kuten valo- tai ääniaaltoja. Näiden osuttua aistielimiin ja aktivoitua vastaavat hermot ja lopulta aistimuksia välittävät kohdat aivoissa, mielen aine, astraaliaine ottaa aistimuksen muodon. Osa mielestä tulee subjektiksi ja näkee toisen osan, josta on tullut aistimusta vastaava objekti. Tämä on toinen heijastuma. Aistumukset ovat siten riippuvaisia paitsi tanmatroista mutta myös aistielimistä, hermoista, aivoista ja lopulta mielestä. Karkea mieli kuvaa helpommin karkeita kohteita ja tuntee niihin viehtymystä. Silloin koko maailma ja muut ihmiset ympärillä vaikuttavat karkeilta ja paheellisilta. Hienojakoinen mieli taas havaitsee mieluummin hienojakoiset asiat ja saa maailman näyttämään paljon herkemmältä ja kauniimmalta. Harvat ovat todella tietoisia, miten mieli muokkaa aistihavaintoja ja maailmankuvaa. Tämä siksi, että enemmistö on mielensä vankeja eivätkä näe sitä suurta vääristymää, mikä mielessä tapahtuu. Epätasaisuudet ikkunalasissa voidaan aina hioa pois, niin että ne eivät vääristä maisemaa, mutta entäpä jos vääristymä muodostuukin silmän sisällä, sen linsseissä ja väliaineissa. Tällöin harvat edes huomaavat sitä, koska ovat aina tottuneet katsomaan maailmaa erilaisena kuin muut, aivan kuten värisokeat. Heillä ei yksinkertaisesti ole vertailukohtaa eivätkä he voi ymmärtää, mitä tarkoittaa punaisen ja vihreän tai sinisen ja keltaisen näkeminen vastaväreinä.

Filosofi ja kvanttifyysikko David Bohm esitti ajatuksen kolmesta järjestelmästä: eksplisiittisestä, implisiittisestä ja super-implisiittisestä ja vertasi niitä filmiprojektoriin. Eksplisiittinen eli ulkonainen, havaittava maailma on ikään kuin elokuva, joka heijastuu valkokankaalle. Implisiittinen järjestelmä on mielen sisäinen maailma ja vastaa vertauksessa filmiä. Super-implisiittinen maailma on tietoisuus tai yksilöllinen henki ja vastaa projektorin lamppua. Tietoisuus on ikään kuin valo, joka mahdollistaa koko filmin näkemisen eli ulkoisen maailman havainnoimisen. Mielenkiintoista kuitenkin on, että Bohm esitti havainnon maailmasta olevan kuitenkin mielen heijastusta ulospäin, eli mieli loppujen lopuksi synnyttää kuvan tai vaikutelman ulkoisesta maailmasta. Siten maailma ei ole sellainen kuin se on vaan sellainen, millaiseksi mieli sen luo. Vaikka ruumis ja sen aistielimet olisivat paikalla, havaintoa ei synny ellei mieli ole havaitsemisessa mukana. Sen sijaan tuosta hetkestä saattaa jäädä muistikuvaksi ainoastaan ajatus, jota mieli sillä hetkellä pohti. Samalla tavoin kaksi junassa istuvaa ja keskusteluun syventynyttä ihmistä eivät ehkä muista mitään ohikiitävistä maisemista vaan ainoastaan keskustelun, koska heidän mielensä oli syventyneenä pelkästään siihen. Näin mieli, joka hyppii levottomasti asiasta toiseen tai on väsynyt, keskittymätön havaintoihin, ei välttämättä muista päivien aikana tapahtuneesta oikein mitään, sillä se ei koskaan ollut kunnolla läsnä ja keskittyneenä asioihin. Tällaiselle mielelle tai pikemminkin ihmiselle, joka omistaa sellaisen mielen, sekä yö että päivä ovat vain epämääräistä unenomaista virtaa, joka lipuu silmien ohi. Häntä ei kosketa mikään eikä hän tunne, että voisi vaikuttaa mihinkään. Asiat vain tapahtuvat hänelle. Hän ei muista vuosikymmenienkään jälkeen elämästään muuta kuin harvat todella merkittävät tapahtumat, joissa hänen mielensä oli hetkittäin tarkkaavaisesti mukana. Edes niistä hän ei muista tapahtumia sekunnilleen oikeassa järjestyksessä. Kuinka paljon hänelle ehkä mitättömiä, arkipäiväisiä tapahtumia on unohtunut vain, koska hän ei ole jaksanut olla niissä läsnä vaikka ne ovat olleet aivan yhtä todellisia kuin varsinaiset elämänhistorian merkkipaalut.

Buddhalaisuudessa on yksi harjoitus, joka terästää tarkkaavaisuutta, kävelymeditaatio. Siinä ihminen kävellessään ulkona tai aivan hyvin suorittaessaan jotain arkipäiväistä askaretta pyrkii rekisteröimään kaikki eteen tulevat asiat, niin maisemat polun varrella kuin äänet ja erilaiset tuoksutkin. Hän ei assosioi asioihin mitään tunne- tai merkityssisältöä, sillä nämä assosiaatiot estäisivät puhtaan havainnoinnin ja alkaisivat pahimmassa tapauksessa johdatella mieltä yhä uusiin assosiaatioihin, jolloin tarkkaavaisuus olisi mennyttä. Tarkoituksena on vain koko ajan olla läsnä, havaita jokainen aivan vähäpätöinenkin asia samalla tarkkaavaisuudella kuin ne, joita mieli on tottunut pitämään tärkeinä. Tämä johtaa puhtaan havainnoinnin ja valveillaolon tilaan, jossa mieli on koko ajan ekagra eli keskittynyt. Kun harjoituksesta tulee jokapäiväinen todellisuus eli kun ihminen säilyttää tarkkaavaisuutensa joka hetki meneillään olevassa asiassa, hänen muististaan tulee absoluuttinen. Hän kykenee vaivattomasti palauttamaan kaikki tapahtuneet asiat mieleensä yhtä tarkkoina, kun ne tapahtumahetkellä olivat. Tämä tarkkaavaisuus ja läsnäolo heijastuu myös uniin, ja ihminen säilyttää selkeytensä ja tietoisuutensa myös nähdessään unia. Hän on tietoinen siitä todellisuudesta, että kaikki tapahtuu hänen mielensä sisällä.

Monet oppaat, jotka opettavat selväunennäön tekniikoita, suosittelevat toistelemaan jatkuvasti päivän mittaan: ”Tämä on unta. Tämä on unta.” Tarkoituksena on, että mieli oppisi myös unen aikana toistelemaan samaa ja jossain vaiheessa oivaltamaan, että meneillään onkin uni eikä konkreettinen, valvetilassa koettu asia. On toki mahdollista oppia näkemään selväunia tällaisen jokseenkin keinotekoisen menetelmän avulla. Tosiasiassa selväunennäkö on luonnollinen olotila ihmiselle, jonka mieli on saavuttanut jatkuvan tarkkaavaisuuden ja läsnäolon. Uneen vaipuessaan tavallisen ihmisen mieli passivoituu, tietoinen kontrolli alkaa väistyä ja mieli ajelehtia mielikuvasta toiseen. Assosiaatiot seuraavat toisiaan ja alkavat ohjata mieltä omaan suuntaansa. Kehtolaulut pyrkivät saattamaan lapsen mielen samanlaiseen viksipta-tilaan, jossa mielikuva seuraa toista välttämättä ilman mitään loogista yhteyttä niin että assosiaatiot eivät voi seurata nopeasti vaihtuvia mielikuvia, tarkkaavaisuus tuolloin herpaantuu ja tietoinen kontrolli lakkaa. Jos mieli sitä vastoin on oppinut olemaan joka hetki läsnä ilman assosiaatioita ja monimutkaisia tunnesisältöjä, nukahtaminen ja unitila ovat erilainen kokemus. Siten selväuneen pääsemiseksi parempi keino kuin toistella: ”Tämä on unta. Tämä on unta”, on toistaa: ”Minä olen valveilla, minä olen läsnä”, ja kokea todella olevansa läsnä ja tietoinen jokaisesta tapahtuvasta hetkestä. Tällöin astraaliruumis vähitellen kirkastuu ja tulee lujaksi niin että se säilyttää tietoisuuden päinvastoin kuin ennen nukahtamisen hetkellä antoi sen vaipua horrokseen.

Teosofia määrittelee ihmisen muodostuvan alemmasta persoonallisuudesta ja korkeammasta yksilöllisyydestä. Persoonallisuus perustuu alempiin käyttövälineisiin eli fyysiseen ruumiiseen, sen aivotoimintaan ja astraalikehoon. Jokaisella on geneettisesti yksilöllinen fyysinen ruumis ja astraalikehoon varastoitunut kokemusmaailma. Nuo yhdessä muodostavat persoonallisuuden, ja persoonallisuus tarvitsee kaikkia noita alempia käyttövälineitä ilmaistakseen itseään. Gnostilainen termi kuvaakin alempaa persoonallisuutta vääräksi itseksi. Ihmisen todellinen itse on monadi, jonka alimpaan osaan (korkeampaan manakseen eli egoon) yksilöllinen karma on varastoitunut ja joka siten muodostaa korkeamman yksilöllisyyden perustan. Monadissa on ihmisen todellinen tietoisuus, ja tuo ”väärä itse” voi olla olemassa monadin heijastuksena. Ilman monadia ei olisi aivotoimintaa tai mielenliikkeitä. Alempaa persoonallisuutta on kutsuttu kuuluonnoksi, koska se lainaa tietoisuutensa monadilta, aurinkoluonnolta aivan kuin fyysinen kuu lainaa valonsa auringolta.

Intian ja Tiibetin henkisille harjoituksille on ollut ominaista, että ne siirtävät tajunnan pois heijastuksenomaisesta alemmasta persoonallisuudesta ja palauttavat sen keskuksen kuolemattomaan monadiin. Lähes kaikki joogan koulukunnat vaativat kokelailta kasvisruokavaliota ja seksuaalista pidättäytymistä, koska nämä kaksi vahvistavat tahdon ja monadin valtaa astraaliruumiiseen. Antaessaan periksi astraaliruumiin haluille, ihminen vain antaa sille enemmän valtaa liikkua miten tahtoo. Lopulta astraaliruumiista tulee kuriton ja villi, eikä ihminen voi enää hallita sitä. Himojen hallinta on astraaliruumiin kiinnipitämistä ja koulutusta kuuliaisuuteen samoin kuin vikuroivaa hevosta opetetaan sietämään ratsastajaa ja alistumaan tämän tahtoon. Kuten Buddha sanoi: ”En tiedä mitään yksittäistä asiaa, joka edistäisi sellaista onnellisuutta, kuin harjoitettu mieli. En tiedä mitään yksittäistä asiaa, joka edistäisi sellaista onnettomuutta, kuin harjoittamaton mieli.” Kasvisruokavaliota on vaadittu siksi, että liha on peräisin astraali- tai himoruumiin vallassa eläneiltä eläimiltä, ja syötäessä lihaa osa tästä astraalisuudesta siirtyy ihmisen himoruumiiseen vahvistaen sitä tai paremminkin sen omaa tahtoa, aivan kuin ruuan fyysiset elementit vahvistavat ja tulevat osaksi fyysistä kehoa.

Seuraava askel harjoituksessa on tulla tietoiseksi astraaliruumiista itsenäisenä havaintoja tekevänä käyttövälineenä aivan kuin ihminen on normaalitilassa tietoinen fyysisestä kehostaan. Aivot ovat fyysisen tajunnan keskus, sydän taas on astraaliruumiin keskus. Egyptiläinen sydäntä kuvaava hieroglyfi on maljakko, jonka sivuilla on kaksi korvan muotoista kädensijaa, ”sydämen korvat”. Tämän symbolin valinta ei ole satunnainen, vaan se kuvaa astraaliruumista itsenäisenä ja aistimuksia tekevänä käyttövälineenä, kehona, jossa Gennadius pystyi tekemään havaintoja fyysisen ruumiin nukkuessa vuoteessa. Kun astraaliruumista on valmisteltu tarpeeksi puhtausharjoitusten ja meditaation kautta, siitä tulee kirkas ja läpikuultava uudestisyntynyt käyttöväline, joka ei enää ole entisenlainen himoruumis vaan tajunnan kirkas välikappale, jatkuvasti läsnäoleva mieli. Patanjali kuvasi tällaista mielentilaa nirodhaksi, jossa mieli ei enää vääristä kohteita eikä vaeltele sinne tänne vaan heijastaa yksin henkeä kuin kirkkaaksi hiottu peili, ja se on myös buddhalaisen meditaation tavoite. Buddhalainen termi vajra, timanttisalama tarkoittaa myös tätä tilaa. Mieli on puhdas ja kirkas kuin hiottu timantti ja samalla nopea kuin salama eli on läsnä jokaisessa ohikiitävässä hetkessä. Gnostilaiset kutsuivat tätä uudestisyntynyttä astraaliruumista ”loiston viitaksi”. Saavuttaessaan tämän tilan, ihminen ei ole tietoinen ainoastaan unien aikana, mitä selväuni-käsite ilmaisee, vaan myös syvän unitilan aikana. Toisin sanoen kolme alempaa tajunnantila ovat korvautuneet korkeimmalla turiya-tilalla. On aivan sama, onko ruumis ulkoisesti valveilla vai nukkuuko se, henkisen harjoittajan tietoisuus on jatkuvasti läsnä ja täysin tietoinen olemassaolostaan. Hän voi halutessaan myös irtaantua ruumiistaan ja työskennellä kirkastetussa astraalikehossaan opastaen muita esimerkiksi ilmestymällä heidän uniinsa. Tästäkin on maailman kirjallisuudessa lukemattomia mainintoja. Ihminen vastaanottaa opetukset tasonsa mukaan, ja toisinaan parhain tapa henkiselle opettajalle voittaa välimatkat on ilmestyä oppilaidensa uniin.

Selväunennäön harjoittamisella Tiibetissä on ollut myös toinen tavoite: kuoleman voittaminen. Kuolema muistuttaa unta sikäli, että eetteri- ja astraaliruumis irtoavat toisistaan ja tietoisuus katoaa. Tämä erkaantuminen on kuitenkin perusteellinen: fyysinen ruumis ja eetteriruumis hajoavat, astraaliruumis jää joksikin aikaa maan päälle ja hajoaa sitten alkutekijöihinsä, ja monadi siirtyy taivasmaailmaan kantaen mukanaan yksilöllistä karmaa, joka määrää seuraavan jälleensyntymän. Ilman eetteriruumista astraaliruumiin elinvoima on niin heikko, etteivät sen osaset pysy kiinni toisissaan irtauduttuaan alemmista käyttövälineistä. Sen osaset joutuvat vähitellen universumin hajottavan vetovoiman alaisuuteen, kunnes ne lopulta ovat hajonneet siinä määrin, ettei niiden ole mahdollista yhdistyä uudelleen. Näin ne impulssit ja pyrkimykset, jotka ohjasivat ihmistä koko hänen maallisen elämänsä aikana ja joiden vuoksi hän ehkä uhrasikin koko lyhyen elämänsä, vaipuvat unohduksiin ikiajoiksi. Sen sijaan monadi, ihmisen loistava Augoeides, jonka puoleen hän ei ehkä ikinä kääntynyt tai jonka olemassaoloon hän ei edes uskonut, siirtyy uuteen jälleensyntymään pukeutuen uusiin ruumiisiin kuten kuluneet vaatteet vaihdetaan uusiin. Kuoleman prosessi eli kehojen irtaantuminen toisistaan antaa kuitenkin ihmiselle viimeisen mahdollisuuden yhtyä monadiin ja saavuttaa siten kuolemattomuus. Ihminen voi jo eläessään harjoitella kuoleman hetkeä varten. Jos hän on oppinut olemaan tietoinen nukahtamisen hetkellä ja uneen vaipuessaan, hän on myös tietoinen kuoleman hetkellä. Sitä vastoin jos hän ei ole tietoinen nukkuessaan, miten hän voisi mahdollisesti säilyttää tietoisuutensa kuoleman koittaessa.

Tiibetiläisen käsityksen mukaan kuolemaa seuraa kolme välitilaa eli bardoa. Näistä ensimmäinen on puhdas bardo (kadag bardo), ja sitä on verrattu unettoman unen vaiheeseen nukahtamisen jälkeen. Jos ihminen on saavuttanut tietoisuuden syvän unitilan aikana, hän säilyttää tietoisuutensa myös kuollessaan ja voi saavuttaa nirvanan, jälleensyntymien lakkaamisen. Seuraava bardo on puhtaan valon bardo (od-sal bardo). Tässä välitilassa mennyt elämä alkaa virrata elokuvan lailla ruumiista vapautuneessa mielessä. Sitä on verrattu syvän unen muuttumiseksi unennäöksi. Tavallinen, harjoittamaton mieli pitää näitä sisäisiä kokemuksiaan todellisia aivan kuin eläessään uniansa. Jos ihminen on elänyt puhtaan elämän, nämä kuolemanjälkeiset kokemukset ovat rauhallisia, kauniita, mistä on syntynyt monien uskontojen käsitys kuolemanjälkeisestä paratiisista. Jos sitä vastoin ihminen on elänyt itsekkäästi ja vahingoittanut tietoisesti muita, hänen kokemuksensa kuoleman jälkeen ovat painajaismaisia ja pelottavia, mikä vastaa uskontojen kiirastulta ja helvettiä. Todellisuudessa nämä kokemukset ovat samalla tavoin sisäisiä kuin elämän aikana nähdyt unet, ja ihminen on luonut ne jo eläessään. Koki hän minkälaisia kokemuksia tahansa, ne eivät kuitenkaan ole ikuisia. Nämä unenomaiset näyt lakkaavat, kun ihminen on käsitellyt ja sisäistänyt menneen elämänsä karman ja on valmis uuteen jälleensyntymään sen mukaisesti. Sitä ennen seuraa vielä yksi välitila, olemassaolon bardo (si-pé bardo). Ihminen, joka on eläessään samaistanut itsensä persoonalliseen kokijaan eli astraaliruumiiseensa, pysyy edelleen yksilöllisen karmansa vankina ja syntyy uuteen ruumiillistumaan. Hän jatkaa entisenlaista elämää seuratessaan astraaliruumiinsa viettejä ja pyyteitä ja uskoo noiden pyyteiden olevan hänen oma tahtonsa. Todellinen joogi, joka on saavuttanut pysyvän turiya-tilan, on vapautunut sidonnaisuudesta persoonallisuuteen ja persoonalliseen karmaan. Hän ei lankea enää kolmeen alempaan harhanomaiseen tajunnantilaan eli valveeseen, unennäköön ja syvään unitilaan, eikä sen vuoksi voi syntyä uudelleen. Kuka silloin syntyisi uudelleen? Kun samaistumista alempaan persoonallisuuteen ei enää ole, ei ole myöskään persoonallista karmaa ja sen kokijaa. Hän on saavuttanut pysyvän vapautuksen, moksan, harhasta, aineesta ja sen kolmesta ominaisuudesta.