UUDESTISYNTYMINEN KOLMELLA TASOLLA
(Sauli Siekkinen)

(Lahden Minervan kokouksen aiheena 22.5.2004)

Henkiset koulukunnat kautta historian ovat puhuneet vihittyjen adeptien kolminaisesta ylösnousemusruumiista, oli sitten kyseessä Buddhan dharmakaya, sambhogakaya ja nirmanakaya tai huomattavasti modernimman antroposofian tuntosielu, älysielu ja tietoisuussielu. Teosofia perinteisesti puhuu ihmisen seitsemästä käyttövälineestä lähtien yksilöllisestä hengestä, tietoisuudesta aina aineelliseen ruumiiseen. Miten näistä seitsemästä käyttövälineestä syntyy kolminainen ylösnousemusruumis ja mitä tehtäviä noilla kolmella ruumiilla on? Miten on mahdollista, että materian voittanut adepti voi elää ulkoisessa, aineellisessa ruumiissa?

Ensiksi on tärkeää pitää mielessä, että sana ”ruumis” puhuttaessa vihityn adeptin käyttövälineistä saattaa olla harhaanjohtava. Ylösnousemusruumis tai henkikeho tarkoittaa itse asiassa mahdollisuuksia tai tasoja, joiden kautta vihityn kaikkitietoinen tajunta voi ilmentää itseään. Noiden tietoisuudentasojen ymmärtäminen on kuitenkin vihkimättömälle kuin kuvaus valtamerestä sammakolle, joka on koko ikänsä elänyt kaivossa ja pitää sitä ainoana ja suurimpana vesilähteenä maailmassa. Pelkästään normaalin ihmisen seitsemän käyttövälineen ymmärtäminen ja erottaminen toisistaan vaatii vuosien ja taas vuosien sisäisen kehitystien. Kaikki kuvaukset noista ruumiista puhumattakaan sitten vihityn henkikehoista ovat vain karkealle älylle ja mielikuvitukselle tarjottua sadunhohtoista mystiikkaa. Karkeimman fyysisen, elävän kehon voi oppia tuntemaan elämällä sen sisällä tai leikkelemällä kuollutta kehoa leikkauspöydällä, mutta tämä tieto ei kuitenkaan ole todellista tietoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Sanskritin tietoa tarkoittava sana ”jnana” tarkoittaa objektiivisen havainnon siirtämistä subjektiiviselle tasolle, tulemista yhdeksi koetun kanssa. Tuolloin havaitsija saavuttaa yksityiskohtaisen, sisäisen oivalluksen kohteen tosiolemuksesta. Tätä prosessia olen kuvaillut artikkelissani ”Mantrat veedisessä ja länsimaisessa perinteessä” (Teosofi-lehti 2-3/2003).

Tavallinen ihminen on kuin alkemistisen taulun mies, joka kulkee satumaisen, alkemistiset prosessit paljastavan vuoren ohi side silmillään. Hän asuu ruumiissaan koko ikänsä oppimatta siitä kuitenkaan käytännössä mitään. Hän ei ymmärrä sitä voimaa, joka saa hänen kätensä liikkumaan ennen kuin hän ehkä halvauksen myötä kadottaa sen. Samoin hän ei ymmärrä, miksi hänen sydämensä lyö tai keuhkonsa täyttyvät ilmalla. Nuo kaikki ovat automaattisia toimintoja, joihin hän ei juuri pysty vaikuttamaan tai joihin hän ei edes välitä kiinnittää huomiotaan.

Ihminen, joka sitä vastoin astuu sisäiselle, henkiselle tielle, aivan kuin saman alkemistisen taulun mies, joka yrittää pyydystää kallion koloon pakenevia jäniksiä, saa sisäistä tietoa ruumiistaan ja käyttövälineistään ja ymmärtää niiden merkityksen sisäisellä tiellä. Hän ymmärtää, että samoin kuin todellinen alkemisti erottaa tulen kaikista metalleista, hänenkin täytyy irrottaa tietoisuutensa alemmista käyttövälineistä, toisin sanoen synnyttää tietoisuutensa uudelleen tasolla, jossa se voi olla iäti hereillä ja tietoisena ilman alemman mielen tai ruumiin tukea. Kaikki todelliset henkiset harjoitukset tähtäävät ”metallien todellisen olemuksen, ikuisen kullan” herättämiseen ja löytämiseen.

Alkemistien kulta on läsnä kaikissa epäjaloissa metalleissa, mutta se vaatii katalyytin, viisasten kiven, joka tuo tuon jalon ominaisuuden esiin. Samoin tietoisuus on läsnä kaikissa käyttövälineissä karkeimpaan aineelliseen ruumiiseen saakka ja itse asiassa mahdollistaa läsnäolollaan noiden alempien käyttövälineiden toiminnan. Ilman tietoisuutta, henkeä, aine ja siitä muodostuneet käyttövälineet olisivat tajutonta, kuollutta materiaa, aivan kuin kuollut ihmisruumis. 1800-luvulla tiedemiehet yrittivät tosissaan punnita henkeä, tosin sanoen he punnitsivat ihmisruumiin ennen ja jälkeen kuoleman hetken. Tulokset eivät todellakaan osoittaneet mitään materiaalista eroa elävän ja kuolleen ruumiin välillä, vaikka kaikille on itsestään selvää, millainen tuo ero käytännössä on. Se ero vain ei ole mitään materiaalisesti selvitettävää ja punnittavaa. Se on tietoisuuden läsnäolo elävässä kehossa ja sen poissaolo kuolleesta ruumiista. Alemmat käyttövälineet ovat elossa niin kauan kun henki on läsnä ruumiin temppelissä. Kun henki poistuu, kaikki elämän merkit katoavat. Aivan vastaavalla tavalla taivaalla näkyvät planeetat, aamutähti Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus ovat valaisevia samoin kuin maan kiertolainen kuu. Ne kaikki lainaavat valonsa auringolta. Ilman aurinkoa tässä aurinkokunnassa ei olisi valoa puhumattakaan elämästä. Henki on ihmisen todellinen keskusaurinko, aurinkoluonto, joka antaa tietoisuuden valonsa kaikille alemmille käyttövälineille. Tuon valon ansiosta sydän sykkii, elämänvoima uudistuu eetteriruumiissa ja mieli kykenee ajattelemaan.

Mikä sitten on ihmisen persoonallisen minän asema hänen käyttövälineidensä muodostamassa kokonaisuudessa? Suurin osa ihmiskunnasta kuvittelee olevansa ajattelevia, tuntevia ja tahtovia yksilöitä. Tämä on kuitenkin suurta harhaa. Jo Sigmund Freud järkytti länsimaista ihmiskuvaa osoittamalla, että kokeva yksilö tai ego ei todellakaan ole ”herra talossaan”, vaan paljon laajempi osa persoonasta on kätketty alitajuntaan, josta suurin osa kiintymyksistä, vastenmielisyyksistä ja persoonallisista toiveista syntyy. Henkiset koulukunnat menevät tässä vieläkin pidemmälle. Niiden mukaan ihminen ei ole muuta kuin erilaisten kosmisten, planetaaristen ja kollektiivisten voimien välikappale, jossa yksilön tahdolla ei ole paljoakaan valtaa. Tietämätön ihminen luulee omistavansa ja hallitsevansa ruumista, mieltä ja tunteitaan. Miten paljon todella ihminen hallitseekaan noita omakseen kuvittelemiaan toimintoja? Pystyykö hän hallitsemaan sydämensä sykettä tai ruuan sulamista mahalaukussa? Onko hän päättänyt vapaasta tahdostaan syntyä juuri siihen muotoon ja olosuhteisiin, jossa hän elää? Ovatko edes hänen mielentilansa hänen omassa kontrollissaan vai kokeeko hän toisinaan selittämätöntä alakuloa, hetken onnellisuutta tai tunteiden vain nousevat esiin tietyissä olosuhteissa? Tosiasiassa kukaan ei rakasta tai vihaa ketään. Nuo tunteet vain syntyvät ihmisessä tietyissä olosuhteissa ja saavat silloin ilmennyksensä. Ne ovat kollektiivisia voimia, jotka ilmenevät kaikissa olennoissa. Miten olisi muuten mahdollista, että lähes jokainen ihminen kokee rakkauden samanlaisena miellyttävä olotilana ja vihan tai kateuden taas kalvavana, epämiellyttävänä tunteena. Sen vuoksi on virheellistä sanoa: ”minä rakastan” tai ”minä vihaan”. On parempi sanoa: ”rakkaus rakastaa minun kauttani”. Samoin kuin tuli ilmenee yksittäisinä liekkeinä kun ulkoiset olosuhteet ovat otolliset, samoin rakkaus ilmenee rakastuneen ihmisen kautta ja ohjaa hänen ajatteluaan persoonallisen minän ollessa enemmän tai vähemmän passiivinen tarkkailija. Sama pätee kaikkiin tunteisiin. Ne ovat jokaiselle ihmisolennolle yhteisiä ja tuottavat samankaltaiset ilmaisut kulttuurieroista huolimatta.

Yhä vähemmän yksilöllisyyttä ja vapaata tahtoa löytyy, kun tarkastellaan ihmisruumista. Intialaiset kirjoitukset luettelevat 33 jumalaa, jotka hallitsevat 33:a ihmisen tärkeintä sisäelintä, 11 Rudraa, kahdeksan Vasua, 12 Adityaa, Indra ja Prajapati. Nuo jumalat ovat kollektiivisia kosmisia voimia, jotka hallitsevat kaikkien olentojen vastaavia elintoimintoja. Sydän sykkii ja kuljettaa verta, keuhkot hengittävät ilmaa ja mahalaukku sulattaa ruuan vaikka ihminen ei sitä tahtoisi. Ihminen aistii ärsykkeitä ja voi ehkä valita niitä tahtonsa mukaan, mutta ei pysty kuitenkaan vaikuttamaan, miten nuo ärsykkeet kulkevat hänen hermoissaan. Ihmisen kuollessa nuo jumalat sulautuvat takaisin kosmisiin vastineisiinsa. Tuolloin yksilöksi kutsuttu kosmisten ja planetaaristen voimien kokonaisuus lakkaa olemasta. Siten kaikki ihmisen toiminta, ajatukset, tunteet, kuvitelmat, ruumiin toiminnot ja sisäelimet ovat itsenäisiä olentoja, vastaavien kosmisten voimien vastineita mikrokosmisessa maailmassa. Henki yksinkertaisesti vain ”on” ja todistaa kaikkea, puuttumatta mihinkään ja olematta kuitenkaan riippuvainen mistään.

Todellinen alkemisti pyrkii siis erottamaan tietoisuutensa sen moninaisista kohteista ja siten lunastamaan itselleen kuolemattomuuden. Kaikki, mikä on kerran syntynyt, tulee joskus kuolemaan. Mieli, ajatukset, tunteet ja fyysinen keho noudattavat vääjäämättä luonnon lakeja ja jonain päivänä muuttavat muotoaan siten, että ihminen ei voi enää tukeutua niihin. Mitään kuolemaa ei absoluuttisessa muodossa siis ole vaan kaikki vain jatkaa ikuista liikettään ja muodonmuutostaan. Jos tuota muodonmuutosta kutsutaan kuolemaksi, niin ihminen kuolee itse asiassa joka hengenvedolla. Hänessä tapahtuu jatkuvasti, joka sekunnin murto-osa muutoksia, jotka eivät ehkä tunneissa tai päivissä ole nähtävissä. Pitkällä aikavälillä ne kuitenkin tulevat selviksi. Lapsen keho ja mieli muuttuvat nuorukaiseksi. Nuorukainen lakkaa olemasta ja hänestä tulee aikuinen. Yleisessä kielenkäytössä ei kuitenkaan tällöin puhuta lapsen tai nuorukaisen kuolemasta, vaikkakin yksilö on muuttanut muotoaan täysin. Vasta, kun yksilöllinen mieli ja ruumis muuttavat muotoaan niin perusteellisesti, että niitä ei voi enää havaita ja tunnistaa, puhutaan kuolemasta. Kaikki ruumiin muodostavat atomit kuitenkin jatkavat olemassaoloaan lainkaan häiriintymättä tästä ulkoisesta muutoksesta. Samat atomit, jotka muodostavat yhden nykyajassa elävän ihmisen ruumiin, ovat vuosimiljoonien kuluessa kuuluneet sadoille tai tuhansille ihmisille, eläimille ja kasveille. Samoin tunteet muodostava himo- tai astraaliaine ja mielen muodostava mentaaliaine. Yksilö saa ne käytettäväkseen joksikin aikaa, mutta hän ei missään nimessä voi kutsua niitä omikseen. Ne eivät myöskään voi taata hänelle ikuista elämää. Ne tulevat ja menevät kosmisen järjestyssuunnitelman mukaisesti aivan kuin tuuli kulkee, missä haluaa. Ainoa muuttumaton, kuolematon perusta, johon ihminen voi tukeutua on henki, kaiken elävöittävä tietoisuus.

Jotta kokelas voisi saavuttaa tämän ikuisen hengen ja tehdä sen asuinsijakseen, hänen tulee hyljätä väliaikaiset asuinsijansa ruumiissa, mielessä ja tunteissa ja kuolettaa itsensä niille. Sen vuoksi vihkimystietä symboloikin kuolema, kuolema maailmalle. Tämä teema toistuu usein Uudessa Testamentissa, varsinkin Paavalin kirjeissä. Myöhemmin apokalyptiseksi tulkittu, kuolleiden ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota odottava alkukirkko tosiasiassa toimi mysteerikouluna ja toteutti ensimmäisinä vuosisatoina samaa tehtävää kuin Egyptin ja Kreikan huomattavasti vanhemmat järjestelmät. Kirjeessään kolossalaisille Paavali sanoo: ”Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä” (Kol. 2:20) Tämä kuolema valmistaa vihityn kuolemattomuuteen. Roomalaiskirjeessä Paavali jatkaa: “Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:4). Vihittävä hylkää kaiken katoavaisen ja muuttuvan, ja vastaanottaa uuden elämän muuttumattomassa hengessä. Tämä sanoma uudesta elämästä ja siihen liittyvästi riemusta on tullut ilmi jokaisessa mysteeriuskonnossa. Jo ennen alkukristittyjä gnostilaiset iloitsivat uuden kokelaan liittymisestä vihittyjen seurakuntaan ja kuvasivat hänen pukeutuvan ”loiston viittaan”, mistä tuli myöhempi kristillinen perinne käyttää valkoista kastepukua uudestisyntymisen merkkinä.

Uudestisyntyminen ei tarkoita pelkästään subjektiivista olemassaoloa puhtaassa hengessä vaan tietoisuuden aktiivista ilmennystä toiminnassa sekä älyn tasolla että ulkoisessa maailmassa. Tätä ilmennystä varten vihityn tarvitsee luoda itselleen henkikeho tai ylösnousemusruumis. Vihkimättömän ruumiissa, joka intialaisten kirjoitusten mukaan koostuu 16 kaalasta (osasta) ja jota hallitsee edellä mainitut 33 jumalaa, on jatkuva mahdollisuus epätasapainoon ja sairauteen. Vihkimystä seuraavassa kuolemassa aivan kuin yksilön elämän päättävässä kuolemassa nuo 16 kaalaa ja 33 jumalaa sulautuvat takaisin kosmisiin vastineisiinsa. Uudestisyntymässä tai ylösnousemuksessa henki taas organisoi alemmat käyttövälineensä uudelleen tai paremminkin heijastaa ne ulos itsestään ja lunastaa paikkansa noiden 33 jumalan hallitsijana. Egyptiläinen Kuolleiden Kirja kuvaa vihittävän matkaa erilaisten testien kautta kuoleman valtakunnan läpi. Erilaiset jumalat, demonit ja muut manalan asukkaat pelottelevat kokelasta ja kysyvät häneltä erilaisia kysymyksiä. Kokelas voittaa kuitenkin kaikki esteet tuntemalla koettelijoidensa ”salatut nimet”. Vihdoin hän saapuu Maatin Halliin, Osiriksen valtaistuinsaliin. Siellä hän kohtaa ”neljäkymmentäkaksi jumalaa”, jotka sanovat hänelle: ”Tule sisään ja käy Maatin Hallin kynnyksen yli, sillä sinä tunnet meidät”. Itse asiassa Kuolleiden Kirja kuvaa vihityn matkaa oman ruumiinsa ja mielensä syvyyksiin niitä hallitsevien alkeisvoimien herraksi. Näiden voimien tunteminen, mitä kuvaa vihittävän tieto salatuista nimistä, antaa vallan niiden yli. Vihittävä sulauttaa nuo voimat omaan tietoisuuteensa ja ne tulevat perimmäisen tiedon kautta osaksi häntä itseään. Eräs alkemistien tunnuslauseista ”Solve et Coagula” – liuota ja kiinteytä, kuvaa samaa prosessia, jossa ruumiin moninaiset osat eli alkemian metallit ensin liuotetaan universaaliin liuottimeen ja sitten palautetaan uudestisyntyneessä hahmossa. Philosophica pura vuodelta 1619 sanoo: ”Liuottaminen on ruumiin muuttamista puhtaaksi hengeksi. Kiinteyttäminen on hengen muuttamista jälleen aineeksi, kuten mestarin ohje sanoo: ’Muuta ruumis hengeksi ja henki ruumiiksi. Hän, joka on ymmärtänyt tämän, on saanut kaiken; hänellä, joka ei ymmärrä, ei ole mitään.’ ”

Egyptiläinen myytti Osiriksesta sisältää vihkimyksen keskeiset ainekset. Osiris oli maanpäällinen hallitsija, joskin turhamainen sellainen. Tuo maanpäällinen Osiris symboloi vihkimätöntä ihmistä. Hänen kateellinen veljensä Seth valmisti muumioarkun, jota jokainen juhlissa oleva halusi kokeilla. Arkku oli tarkoituksella valmistettu Osirikselle ja sopi vain hänellä. Kun Osiris meni arkkuun, Seth löi sen kannen kiinni ja heitti arkun Niilin kuljetettavaksi. Osiriksen uskollinen puoliso Isis yhdessä sisarensa Nefthyksen etsi miehensä ruumiin ja löysi se puun juuriin takertuneena. Kun Seth sai tietää tästä hän pilkkoi Osiriksen ruumiin 14 osaan ja kätki ne eri puolille Egyptiä. Isis kokosi Osiriksen ruumiin ja Osiris hedelmöitti hänet. Isis synnytti neitseellisesti pojan Horuksen, joka tunnettiin myös auringonjumalana. Myöhemmin Horus löi taistelussa Sethin ja lunasti paikkansa koko Egyptin kuninkaana.

Myytti Osiriksesta kattaa myös Kristuksen elämän keskeiset kohdat. Neitsyt Maria samaistetaan usein pakanallisiin jumalattariin kuten Isikseen ja Astarteen. Nuo molemmat ovat myös kuun jumalattaria ja useissa katolisissa ja ortodoksissa neitsyt Marian kuvissa hänet kuvataan seisomassa kuunsirpin päällä ikään kuin muistuttamassa muinaisesta alkuperästään. Kuu symboloi alempaa kuuluontoa, vihkimättömän mieltä tai alitajuntaa, joka kuitenkin synnyttää kohdustaan auringon ruumiillistuman, Horuksen tai Kristuksen. Alkemia muistuttaa kuitenkin tuon alemman luonnon kaksinaisesta puolesta kutsumalla häntä neitsyeen ohella myös portoksi. Varhaiskristillisessä roomalaisessa taiteessa Kristus samaistettiin auringonjumala Heliokseen ja hänet kuvattiin samanlaisena parrattomana nuorukaisena pään auringon säteiden ympäröimänä ennen kuin kreikkalaista alkuperää oleva varttunut Kristushahmo syrjäytti hänet taiteessa. Lapsi, joka samaistetaan aurinkoon, on tavallinen symboli alkemiassa ja kuvaa uudestisyntynyttä astraaliruumista, viisasten kiven kullaksi muuttamaa rautaa. Osiriskultissa kuitenkin vihkimysriitin ainekset ovat ajallisesti oikeassa järjestyksessä, neitseellinen syntymä seuraa ristiinnaulitsemista (Osiriksen naulitsemista puiseen arkkuun) ja kuolemaa.

Tuo uusi henkikeho tai ylösnousemusruumis on yksi eikä siinä ole enää mitään materiaalista siinä merkityksessä kun materia tarkoittaa tietoisuuden vastakohtaa tai tajuttomuutta. Se on hengen tietoinen ilmennys ja on siten yksi. Se, mikä on yksi, on myös muuttumaton ja kuolematon, koska kuolema on mahdollista vain syiden ja seurausten moninaisessa maailmassa. Hippokrates on sanonut: ”Jos ihminen olisi yksi, hän ei koskaan sairastuisi” ja: ”Ei ole mahdollista löytää syytä sairauteen siinä, mikä on yksi”. Miten on sitten mahdollista, että henkikeho tulee näkyväksi ja muistuttaa muutenkin aineellista kehoa. Tässä tulee pitää mielessä, että käsitys aineesta ulkopuolisena, tiedostamattomana ”pimeänä” massana syntyy ainoastaan vihkimättömän ihmisen rajatun havaintokyvyn tuloksena. Tosiasiassa aine ei ole muuta kuin hengen tapa ilmaista itseään, tulla itselleen havaittavaksi. Henki on subjekti ja aine on objekti. Henki tiedostaa ja tuntee aineen täydellisesti. Syy, miksi vihkimättömän ihmisen aineellinen keho on hänelle suurelta osin tuntematon, johtuu siitä, että tämä keho ei ole hänen vaan se on universaalin hengen ilmennystä ja tiedostama. Ihmisen oma tietoisuus tiedostaa siitä vain pienen, rajatun osan, ja kaikki muu on hänelle vierasta, ulkopuolista. Vihityn adeptin henkikeho on yksi siinä merkityksessä, että sen tiedostaa yksi henki, jonka ilmennystä se on. Tässä kehossa on toki osia ja jäseniä, mutta niitä tiedostaa ja hallitsee yksi tietoisuus, joka ilmentää niiden kautta minkään rajoittamatta itseään.

Henkikeho ja sen ilmaisu muistuttaa tavallisella ihmisellä hypnoositilassa tavattavaa mielen valtaa materian yli. Jos ihminen suggeroidaan voimakkaasti esimerkiksi tuntemaan kuuman raudan kosketus ihollaan, hän saattaa reagoida jopa kevyeen kädellä kosketukseen kehittämällä palovamman. Mieli hallitsee siis ruumista ilman tietoista tahtoa ja normaalia hierarkkista hermoimpulssien välitystä aivoista jäseniin. Vihityn adeptin henkikeho ja mieli tosin ovat yhtä, hänen ruumiinsa toteuttaa hetkessä ja ilman erityistä keskittymistä sen, mitä hänen mielensä tahtoo. Tämä ruumis kokonaisuudessaan on ikään kuin kuva mielessä, aivan kuten hypnotisoidun ihmisen mieleen luotu kuva kuuman raudan kosketuksesta iholla. Kaikki sen elimet ovat yhtä planetaaristen alkukuviensa kanssa ja toteuttavat täydellisesti, sopusoinnussa tehtäviään. Vihityn tajunta on saavuttanut täyden tiedon ja hallinnan noihin elimiin. Mikään ei ole hänelle enää ulkopuolista. Siksi itämaiset vihityt ovat käyttäneet tästä henkikehosta nimeä manomayakaya, mielen luoma ruumis tai mayavi rupa, mielen kuvittelema hahmo.

Vihitty voi halutessaan näyttäytyä tässä henkikehossaan tai vastaavasti vetää ilmennyksen takaisin mieleensä. Tuolloin ulkoinen hahmo katoaa näkyvistä. Tämä on mahdollista, sillä henkikeho on voittanut aineen hitauden, se on itse asiassa enemmän energiaa kuin ainetta materiaalisen tieteen näkökulmasta. Aine ja sen rakenneosathan ovat kvantteja, energiahiukkasia. Noiden energiahiukkasten liike ja suhde toisiinsa riippuvat siitä tahdosta, joka niitä hallitsee. Harhan vallassa elävät vihkimättömät näkevät aineen hitautena ja esteenä mielen ja tahdon toteutumiselle. Alkemiassa suola on aineellisen ruumiin symboli ja edustaa materian hitautta ja pysyvyyttä. Se on syntynyt kahden vastakkaisen voiman vaikutuksesta, jossa nämä voimat sammuttavat toistensa aktiiviset ominaisuudet, nimittäin elohopean ja rikin. Elohopea on ”elämän vesi”, astraalivalo, joka sisältää asioiden ”sielun”, sisäisen olemuksen. Rikki on elollisen olennon yksilöllisen voiman antava prinsiippi, joka on vanginnut ja organisoinut itseensä osan kosmoksen energioita. Sama ”veden ja Hengen” symboliikka löytyy myös Uudesta Testamentista Kristuksen keskustelusta Nikodeemuksen kanssa: ”Jeesus vastasi: ’Totisesti, totisesti, minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. ’” (Joh. 3:5). Nämä kaksi, elohopea ja rikki, ja niiden edustamat ominaisuudet ovat kahlitut tai pikemminkin kiinnitetyt aineelliseen ruumiiseen. Alkemistisessa prosessissa ne täytyy ensin puhdistaa eli erottaa ruumiista ja toisistaan, kirkastaa, ja seuraavassa vaiheessa sulauttaa ruumiin osien planetaariset alkeisvoimat niihin. Näin sekä elohopea ja rikki saavat takaisin ”taivaalliset” ominaisuutensa kosmisten alkukuviensa mukaan. Viimeisessä vaiheessa uusi ruumis kootaan näiden kirkastettujen ja elävöitettyjen alkuaineiden uudesta liitosta. Tämä kirkastettu henkikeho on viisasten kivi, elämän eliksiiri, azoth, joka antaa kuolemattomuuden. Siinä rikki ja elohopea edustavat suolan ja materian kahleesta vapautettuja aktiivisia energioita. ”Transmuteni de lapidibus mortuis in vivos lapides philosophicos” (Muuttakaa itsenne kuolleista kivistä eläväksi viisasten kiveksi), on eräs alkemistien tunnuslauseista.

Viitatessaan viisasten kiveen alkemistit käyttivät anagrammia “VITRIOL” – Visita Interiora Terrae Rectificandoque Invenies Occltum Lapidem – tunkeudu maan ytimeen ja oikaisemalla se löydät viisasten kiven. Alkemiassa Satunus, muinaisten astrologien tuntema uloin planeetta vastaa ihmisen ruumista, maaelementtiä ja karkeinta alkuainetta lyijyä. Kreikkalaisilla Saturnus vastasi Kronosta, aikaa, joka syö omat lapsensa. Mytologian mukaan Kronos söi omat lapsensa sitä mukaan kuin nämä syntyivät, sillä hän oli kuullut ennustuksen, että hänen lapsensa syrjäyttäisivät hänet. Viimeinen lapsista, Zeus tai Jupiter pelastui kun Cybele pani kapaloihin kiven lapsen sijaan. Saturnus söi kiven, joka rosecreuzilaisen Michael Maierin mukaan on juuri alkemistien viisasten kivi. Viittaus ”maan ytimeen” tarkoittaa siis Saturnusta ja maaelementtiä. Maaelementtiä vastaa itämaisessa järjestelmässä ihmisen alin chakra, muladhara. ”Mula” tarkoittaa ”juurta” ja ”adhara” ”perustaa”. Tämä ”perusta” vastaa Raamatussa useassa kohdassa mainittua kulmakiveä: ”Sentähden, näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä lasken Siioniin peruskiven, koetellun kiven, kalliin kulmakiven, lujasti perustetun; joka uskoo, se ei pakene”, (Jesaja 28:16, 1. Pietarin Kirje 2:6) ja “Jeesus sanoi heille: "Ettekö ole koskaan lukeneet kirjoituksista: 'Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi; Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme'?” (Matteus 21:42). Vapaamuurariudessa tämä rakentamissymboliikka on keskeistä. Kardinaali Nicholas Cusa sanoo teoksessaan Opera (Basel 1563), että mestari laskeutuu taivaallisesta Jerusalemista kivikkoiseen autiomaahan työstämään kiviä temppeliä varten ja että sielu Jumalan pojan morsiamena kokee saman muutoksen kuin kivet, joita työstetään. Maaelementin symboli itämaisessa hermetismissä on neliö. Näin “kulmakivi” ja temppelin perusta (=”adhara”) on työstetty nelikulmainen kivi, joka kuvaa muladhara chakraa. Sen keskustassa eli aineen tai maan keskustassa lepää itämaisen järjestelmän kundalini, käärmetuli, joka on yksilön voimien perusta, materiaan vangittu osa kosmista energiaa, suurta lohikäärmettä. Lohikäärme on ollut sekä kiinalaisessa että länsimaisessa alkemiassa vapaan, kosmisen energian symboli. SepherYetsirah sijoittaa sen ”maailmankaikkeuden ylle, ikään kuin kuninkaaksi valtaistuimelleen.” (6:2). Antiikin aikana vihkimysseremonia tapahtui usein temppelin salaisessa, maanalaisessa kryptassa. Todellisuudessa temppeli on alin muladhara chakra, ja käärmetulen herättäminen osa vihkimystä. Itse asiassa tämä tuli mahdollistaa kaikki alkemistiset prosessit, ja sen kautta tapahtuu ”elementtien kirkastaminen”. Tulella lämmitettävä hermeettisesti suljettu keittopullo, athanor on ihmisruumiin symboli.

Alkemiassa yleisimmin esiintyvä uudestisyntymisen symboli on feenikslintu, joka sytyttää pesänsä ja syntyy tulen kautta uudelleen. Tuli uudestisyntymisen välineenä löytyy myös kristinuskosta, Johannes Kastaja sanoo: ”Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta se, joka minun jäljessäni tulee, on minua väkevämpi, jonka kenkiäkään minä en ole kelvollinen kantamaan; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella” (Matt. 3:11).

Mahayana terminologiassa henkikehon kirkkautta ja pysyvyyttä symboloi vajra, timanttivaltikka: ”Mielen salaisuus, kaikkitietoisuus, kaikkien Buddhien puhdas tietoisuus, sitä kuvaa ikuisen pysyvyyden ja voiman symboli, vajra, tiedon sydän ja tyhjyys kuin taivas. Kuinka verratonta onkaan nähdä todellisuuden sisin olemus.” (Nyingma). Tämän henkikehon sisin olemus on dharmakaya, jonka kaikki valaistuneet jakavat. Se on itsessään täydellinen, kaikkien ilmennysten ja maailmankaikkeuden lain sisin olemus, universaali tietoisuus ja ääretön avaruus, johon kaikki ilmentyneet ja ilmenevät asiat sisältyvät mahdollisuuksina. Tämä dharmakaya edustaa vihityn adeptin kaikentuntevaa perimmäistä tajuntaa, henkeä vailla muotoja eikä voi tulla havaittavaksi ilman ilmenemistään toiminnassa ja muodoissa. Sen vuoksi henkikeho ilmeneekin kahdella tasolla, nimittäin perusmuotojen, ideoiden maailmassa eli älymaailmassa sekä toiminnan, yksilöllisyyden ja ulkokohtaisuuden tasolla. Ensin mainitussa se on sambhogakaya, joka muodostaa vihityn luonteen, ja kaikki luova inspiraatio ja hyväntahtoinen työskentely elävien olentojen hyväksi on lähtöisin siitä. Kun tämä inspiraatio ja hyväntahtoisuus ilmenee toiminnassa, se tapahtuu nirmanakayan eli ilmestysruumiin kautta. Nirmanakaya on vihityn ulkoinen ruumis, joka antaa hänelle fyysisen kuolemattomuuden. Näiden kolmen ruumiin kautta, jotka ovat samalla yksi, vihitty on itämaisen terminologian mukaan ”kolmen maailman herra”. Alkemiassa vihityn adeptin symboli on hermeslintu, kuningas, jolla on linnun ruumis. Hän on vapaa kulkemaan kaikilla maailmankaikkeuden tasoilla, maapallon muodossa olevalla fyysisellä, vesipisarojen edustamalla astraalisella ja aurinkona kuvatulla henkisellä. Hän kuitenkin puree lihaansa siitä tuskasta, että joutuu kieltäytymään lopullisesta vapautuksesta ja jäämään maailmaan auttamaan kärsiviä ja tietämättömiä ihmisiä.