Valon Airut

H. P. Blavatsky UUSI AIKAKAUSI
(Kirjoitettu v. 1889 La revue theosophiguén ensi numeroa varten.)

Tähän asti on yleisössä ollut vallalla niin erilaisia ja epämääräisiä käsityksiä ”intialaisesta teosofisesta seurasta”, että monet omista jäsenistämmekin ovat mielipiteissään joutuneet harhaan. Tämä osoittaa, kuinka välttämätöntä on tässä teosofialle omistetussa aikakauslehdessä selvästi ja tarkasti esittää, mikä on meidän päämäärämme ja tarkoituksemme.

Mitä on teosofia? Mistä tämä vaativa nimitys johtuu? kysytään meiltä heti aluksi. Kun vastaamme, että teosofia on ”jumalallinen viisaus” (theo-sofia), ”jumalien” pikemminkin kuin ”jumalan” viisaus, niin tehdään seuraava, merkillinen vastaväite: ”Mutta ettekö sitten olekaan buddhalaisia? Tiedättehän, että buddhalaiset eivät usko jumalaan eikä jumaliin...”

Aivan niin. Mutta ensinnäkin me emme ole sen enempää buddhalaisia kuin kristittyjä, muhamettilaisia, juutalaisia, zoroasterilaisia tai brahmalaisiakaan. Ja toiseksi mitä jumaliin tulee, pysyttelemme vanhassa esoteerisessa käsityksessä, jota Ammonius Sakkas [Kreikkalaisen uusplatonilaisuuden perustaja, kuollut n. 242 jaa.] opetti, ts. Jumala-sanan salaisessa, kätketyssä merkityksessä.

Sanoohan Aristoteles seuraavasti: ”Se jumalallinen olemus, joka tunkee läpi luonnon ja on levinnyt koko äärettömään maailmankaikkeuteen, se, jota suuri joukko (hoi polloi) kutsuu jumaliksi, on yksinkertaisesti... alkuperusteet” – toisin sanoen luonnon luovat järkivoimat. Siitä että myönnämme buddhalaisten filosofien tunteneen näiden voimien luonnon yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, ei suinkaan seuraa, että teosofinen seura sellaisenaan olisi buddhalainen. Ollen aatteenomainen kokonaisuus ei seura usko mitään, ei tunnusta mitään, ei opeta mitään. Uskontunnustukset eivät kaiken kaikkiaan ole muuta kuin ulkonaisia välineitä, enemmän tai vähemmän aineellisia muotoja, jotka sisältävät ainoan ikuisen totuuden olemuksen.

Teosofia on oleva sekä henkinen että fyysinen tiede, joka käsittelee tätä totuutta. Se on teologisten ja filosofisten tutkimusten oikea perusta. Koska seura on kaikkiallisen totuuden yksi näkyvä edustaja – ja tähän totuuteen sisältyvät kaikki uskonnot ja filosofiat, vaikkei mikään niistä sisällä muuta kuin yhden osan tuosta totuudesta – niin seura ei tietenkään voi olla lahko eikä antaa etusijaa millekään eri puolueelle yhtä vähän kuin sellainen menettely soveltuisi antropologiselle tai maantieteelliselle seuralle. Tuollaiset tieteelliset seurat eivät kysy jäseniltään, kuuluvatko he johonkin uskontoon, kunhan he vaan uutterasti ja tarmokkaasti täyttävät velvollisuutensa jäseninä?

Jos nyt meiltä kysytään, kuten monta kertaa on kysytty, olemmeko deistejä (jumalaan uskovia) vai ateisteja, spiritistejä vai materialisteja, idealisteja vai positivisteja, rojalisteja, tasavaltalaisia vai sosialistisia, niin vastaamme, että jokainen näistä mielipiteistä on seurassamme edustettuna. Ja minun tarvitsee vain toistaa, mitä tasan 10 vuotta sitten sanoin eräässä The Theosophistin johtavassa artikkelissa, osoittaakseni kuinka kaukana todellisuudesta on yleisön käsitys meistä.

Seuraamme on eri aikoina syytetty mitä merkillisimmistä ja erilaatuisimmista hairahduksista, ja meille on luettu vaikuttimia, joita emme ole koskaan tunteneet. Mitä kaikkea onkaan sanottu meistä! Yhtenä päivänä olemme joukko tietämättömiä houkkioita, jotka uskomme ihmeisiin; toisena päivänä ilmoitetaan, että olemme ihmeidentekijöitä; seuraavana päivänä sanotaan, että tarkoituksemme on salaista ja valtiollista laatua, me olomme kapinaan yllyttäjiä ja vaarallisia nihilistejä; jopa illalla keksitään, että me olemme yksinvaltaisen Venäjän palkattuja urkkijoita. Toisella kertaa olemme yhtäkkiä muuttuneet jesuiitoiksi, jotka koetamme tuhota spiritismin Ranskassa. Amerikkalaiset positivistit näkivät meissä uskonnollisia kiihkoilijoita. Sitä vastoin muissa maissa papisto syytti meitä siitä, että olimme paholaisen lähettiläitä jne. Lopuksi pelottomat vastustajamme huomasivat kohteliaimmaksi jakaa teosofit kahteen joukkoon: petkuttajiin ja petettyihin.

Nytpä kuitenkin vain sellaista parjataan, jota vihataan tai pelätään. Mutta miksi meitä vihattaisiin? Pelkoon ehkä saattaa olla syytä. Totuutta ei aina sopisi sanoa julki ja me kenties julistamme liian monta ja repäisevää totuutta. Mutta sittenkin meidän opetuksemme ovat siitä päivästä asti 14 vuotta sitten, jolloin seuramme perustettiin New Yorkissa (1875), saavuttaneet tuloksia yli kaikkien odotusten. Seuran alkuperäistä ohjelmaa on täytynyt laajentaa ja tutkimusten ala ulottuu tätä nykyä rajattomaan kaukaisuuteen. Tämä laajennus tuli välttämättömäksi kannattajiemme yhä lisääntyessä; heidän lukumääränsä kasvaa päivä päivältä ja heidän erilainen kansallisuutensa ja erilaiset uskontonsa vaativat yhä syvällisempää harkintaa.

Mutta lukuunottamatta ohjelman laajentamista ei muutettu mitään siitä, mikä koski kolmea päätarkoitusta, vaikkapa se, mikä lähinnä oli sydämessämme, nimittäin ”yleinen veljeys katsomatta kansallisuuteen, väriin tai uskontoon” näkyy yhä olevan sangen himmeänä toiveena. Kaikista ponnistuksistamme huolimatta on veljeyden asia miltei aina pysynyt huomaamatta ja on varsinkin Intiassa jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, englantilaisten syntyperäisen ylimielisyyden ja kansallisen ylpeyden takia.

Sitä vastoin seuran kahta muuta päätehtävää, nimittäin itämaisten uskontojen, eritoten vanhojen vedalaisten ja buddhalaisten, tutkimista sekä ihmisessä uinuvien salaisten voimien selvittämistä on harjoitettu suurella innolla ja menestyksellä.

Aina vuodesta 1876 olemme olleet pakotettuja yhä enemmän poikkeamaan alussa viitotetulta valtatieltä kaikenlaisille sivuteille, jotka sittemmin ovat avautuneet. On siis tapahtunut niin, että tyydyttääksemme kaikkia teosofian harrastajia ja seurataksemme eri uskontojen kehitystä meidän on täytynyt laajentaa tutkimuksiamme yli koko maapallon, kun olimme toivioretkemme aloittaneet ihmiskunnan uudestisyntymisen päivänkoitteessa. Tutkimuksemme tuloksena on ollut se yhteenveto, joka on hiljattain julkaistu Salaisen opin nimellä. Vaikka opin kokonaisuudesta tuossa teoksessamme on ilmoitettu vain hajanaisia piirteitä, kuitenkin siinä paljastetut mysteerit, jotka koskevat esihistoriallisten kansojen uskonnollisia käsitteitä, sekä oppi maailman ja ihmisen synnystä, on vasta ensimmäisen kerran julkaistu suurelle yleisölle.

Muutamat siinä esitetyt opit ja teoriat sotivat suorastaan ja kauttaaltaan tieteellisiä teorioita ja varsinkin Darwinin oppia vastaan, mutta sen sijaan ne selittävät ja valaisevat paljon sellaista, mikä tähän päivään asti on pysynyt käsittämättömänä, ja täyttävät monta aukkoa, jotka virallinen tiede tahtoen tai tahtomattaan on jättänyt avoimeksi. Meidän on ollut pakko esittää oppimme sellaisenaan, jos kerran tahdoimme ottaa sen puheeksi. Joka seisoo neuvottomana ja hämmästyneenä näiden äärettömien näköalojen edessä ja joka tahtoisi lyhentää tietä oikopolkuja käyttämällä tai uudenaikaisen tieteen keksimillä porraspuilla pyrkiäkseen yli tuhannen ja yhden kuilun – hänen on parasta pysytellä kokonaan poissa muinaisaikaisen tieteen vaikeakulkuisilta solateiltä.

Tämä on ollut yksi meidän seuramme saavuttama tulos. Se voi näyttää vähäiseltä, mutta sitä tulevat varmaan seuraamaan toiset keksinnöt, joko eksoteeriset tai puhtaasti esoteeriset. Me mainitsemme tämän vain todistaaksemme, ettemme julista mitään erityistä uskontoa vaan jätämme itse kullekin jäsenellemme täydellisen vapauden noudattaa omaa erikoista uskonnollista vakaumustaan. Päätarkoitus meidän järjestöllämme, jonka koetamme tehdä todelliseksi veljeskunnaksi, on ilmaistu siinä tunnuslauseessa, jonka teosofinen seura sekä kaikki sen aikakauslehdet ja julkaisut ovat omaksuneet: ”Totuus on uskontoja korkeampi.” Kun olemme persoonaton seura, meidän tehtävämme on seurata tätä totuutta, missä tahansa sen huomaamme, myöntämättä toiselle uskonnolle enemmän ennakkoarvoa kuin toiselle.

Tämä vie meidät aivan johdonmukaiseen päätelmään. Jos me avosylin tervehdimme ja otamme vastaan jokaisen vilpittömän totuudenetsijän, ei riveissämme tietystikään ole sijaa sokean kiihkon valtaamalle lahkolaiselle, kirkolliseen hurskasteluun langenneelle ulkokullatulle tai sellaiselle, jonka ympärillä on uskonoppien kiinalainen muuri, jonka jokaisella kivellä on päällekirjoituksena: ”Tunnusta, tai et pääse sisään”. Mitäpä tekisikään seurassamme sellainen uskonkiihkoilija, jonka maailmankatsomus ei myönnä mitään itsenäistä, järkevää ajattelua ja tutkimista, koska meidän perusaatteemme – se juuri, josta kasvaa ihana kukkamme, teosofia – kuuluu näin: Vapaa ja täydellinen tutkimus yli kaikkien luonnon mysteerien, jumalallisten ja inhimillisten!

Tätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta seura kutsuu koko maailman ihmiset ottamaan osaa sen tutkimuksiin ja keksintöihin. Kuka tahansa, joka tuntee sydämensä sykkivän sopusoinnussa ihmiskunnan suuren sydämen kanssa; kuka tahansa, joka tuntee harrastuksensa olevan samat kuin jonkun muun pienemmän ja vähempiosaisen kuolevaisen; kuka tahansa, mies tai nainen, joka on aina valmis ojentamaan kärsivälle kätensä; kuka tahansa, joka antaa ”itsekkyys”-sanalle oikean paikkansa, on oikeutettu ja täysiarvoinen teosofi. Hän voi aina olla varma siitä, että hän tulee meidän keskuudestamme löytämään samoin ajattelevia, samoin tuntevia sieluja. Seuramme on todella pieni ihmiskunta, ja siinä, kuten suuressa ihmiskunnassa jokainen voi aina löytää vertaisensa ja kumppaninsa.

Kun meitä moititaan siitä, että meidän keskuudessamme jumalankieltäjä seisoo jumalaan uskovan vieressä ja materialisti idealistin vieressä, niin vastaamme; entä sitten! Jos joku yksilö on materialisti, ts. näkee aineessa, materiassa, äärettömiä mahdollisuuksia luomiseen eli oikeammin kaiken maisen elämän kehityksen, tai jos hän on spiritisti ja omistaa sellaisen henkisen käsityskyvyn, jota ei ole toisella – missä suhteessa nämä mielipiteet estäisivät toista enempää kuin toista olemasta hyvä teosofi? Muuten ne, jotka palvelevat personallista jumalaa eli personallista substanssia (olemusperustaa), ansaitsevat paljon paremmalla syyllä materialistin nimen kuin panteistit, jotka hylkäävät ruumiillistuneen jumalan käsitteen, mutta sitä vastoin näkevät jokaisessa atomissa jumalallisen olemuksen. Koko maailma tietää, että buddhalaisuus ei tunnusta jumalaa eikä jumalia. Mutta sellainen arhat tai mahâtma, joka pitää jokaista tomuhiukkasta yhtä paljon svabhâvatin [Muovailtavan, ikuisen ja älyllisen vaikka persoonattoman periaineen.] läpitunkemana kuin hän itse on ja joka koettaa itsensä yhdistää tähän svabhâvatiin, tehdä itsensä yhdeksi kaikkeuden kanssa, saavuttaakseen nirvânan – hänen on tätä varten pakko kulkea samaa tuskallisten kieltäymysten, hyvien töiden ja epäitsekkyyden tietä kuin pyhimykseksi julistettu kristitty ja viettää yhtä pyhää elämää, vaikkei aivan niin itsekästä, mitä silmämäärään tulee.

Mitä merkitsee katoava muoto, jos päämäärä, johon pyritään, on sama ikuinen olemus, kuvastukoonpa tämä olemus inhimilliseen käsityskykyyn periaineena tai aineettomana tuulahduksena (”henkenä”) tai tyhjänä? Tunnustakaamme vain tuo läsnäolo, kutsuttakoonpa sitä persoonalliseksi jumalaksi tai maailmanaineeksi, j myöntäkäämme, että syyn täytyy löytyä, koska me kaikki näemme vaikutuksia. Mutta koska nämä vaikutukset ovat samoja ateistiselle buddhalaiselle ja deistiselle kristitylle, ja niiden syy on yhtä näkymätön ja tutkimaton toiselle kuin toiselle, miksi sitten kuluttaisimme aikaamme tavoitellaksemme alati väistyvää varjoa? Täsmällisesti puhuen sekä suurin materialisti että korkein filosofi tunnustaa näkymättömän monimuotoisen kaikkialla olevan, joka on kaikkivaltias ja kaikki täyttävä kaikissa luonnon valtakunnissa, ihmiskunta niihin mukaan luettuna. Se on sisimmältä olemukseltaan jakamaton, muodoton ja kuitenkin se ilmenee jokaisessa muodossa. Se on täällä, tuolla, kaikkialla ja ei missään. Se on kaikki ja ei mitään, se on jokainen eri olio ja alati yksi, kaikkiallinen olemus, joka yhdistää, rajoittaa ja sisältää kaiken ja jonka kaikki sisältää. Kuka jumaluusoppinut voisi mennä sen kauemmaksi? Näiden totuuksien tunnustaminen riittää sille, joka tahtoo olla teosofi. Tämä tunnustus näet edellyttää, ettei ainoastaan ihmiskunta – joka sekin muodostuu tuhansista erilaisista aineksista – vaan kaikki elävä ja kasvava, sanalla sanoen kaikki olevainen muodostuu samasta aineesta ja olemuksesta ja on saman hengen elähdyttämä. Näin ollen kaikki luonnossa sekä ruumiilliselta että henkiseltä puoleltaan on yhteenkuuluvaa ja yhtä.

Teosofinen Seura, joka syntyi Amerikan Yhdysvalloissa, on ottanut ohjeekseen emämaansa perustuslain. Tiedetään, että siinä ei mainita jumalan nimeä ”pelosta”, kuten tasavallan isät sanoivat, ”että tätä sanaa mahdollisesti tulevaisuudessa käytettäisiin aiheena valtionuskonnon perustamiseksi”. He tahtoivat näet laeissaan myöntää ehdottoman tasa-arvon kaikille uskonnoille, jotta ne kaikki kannattaisivat valtiota ja kaikki taas vuorostaan nauttisivat valtion suojelusta.

Näiden ylevien periaatteiden mukaan meidänkin seuramme perustettiin.

Tällä hetkellä (v. 1889) ovat sen 173 haarayhdistystä jakautuneet useampiin osastoihin. Koska jokaisella paikallisyhdistyksellä samoin kuin jokaisella jäsenellä on täysi oikeus tunnustaa mitä uskontoa tahansa ja tutkia mitä filosofioita ja mitä tieteellistä järjestelmää tahansa, kunhan niitä kaikkia yhdistää veljeyden ja yhteenkuuluvuuden side, seuraamme voidaan todella kutsua ”omantunnon tasavallaksi”.

Samalla kun jäsenillämme on vapaus noudattaa niitä älyllisiä harrastuksia, jotka heitä itse kutakin eniten viehättävät, on jokainen velvollinen antamaan apuaan, vaikka kuinka vähäistä, henkiseen työhön kaikkien ihmisten hyväksi. Se, joka ei millään tavalla työskentele muiden hyväksi, ei ole oikeutettu olemaan teosofi. Meidän kaikkien tulee tehdä työtä ihmisajatuksen vapauttamiseksi, itsekkään ja lahkolaisen taikauskon poisjuurruttamiseksi ja kaikkien niiden totuuksien esille saamiseksi, jotka ovat ihmishengen saavutettavissa. Tätä päämäärää ei voi saavuttaa varmemmin kuin kehittämällä yhtenäistunnetta henkisessä työssä. Ei mikään vilpitön työntekijä, ei mikään vakava tutkija saa kääntyä pois tyhjin käsin; eikä ole niitä miehiä tai naisia, jotka eivät voisi laskea aineellista ja henkistä ropoaan totuuden alttarille, vaikka heidän aikansa olisi kuinka rajoitettu tahansa. Tästä lähtien tulee olemaan kaikkien osastojen ja haarayhdistysten asia huolehtia siitä, ettei teosofisessa mehiläiskeossa löydy mitään kuhnureita, jotka eivät tee muuta kuin surisevat.

Näissä oloissa ja tällä aikakaudella teosofisessa liikkeessä on helppo ymmärtää, mikä tarkoitus on aatteittemme levittämiseksi perustetulla aikakauslehdellä. ”Me tahdomme tässä lehdessä avata uusia älyllisiä näköaloja, viitoittaa tähän asti tuntemattomia teitä, jotka vievät ihmiskunnan parannukseen, ja tahdomme jakaa lohdutuksen sanaa kaikille osattomille maan päällä, jotka kärsivät sielun tyhjyydestä tai aineellisten tavaroiden puutteesta. Me kutsumme kaikkia niitä suuria sydämiä, jotka haluavat kuulla tämän kehotuksen, yhtymään meihin tässä filantrooppisessa työssä.

Meillä on edessämme kaikki tulevaisuuden ihanat mahdollisuudet. Taas on kerran tullut hetki, jolloin mystisen ajattelun virta Euroopassa on aikakautisesti noussut korkeimmilleen. Joka puolelta meitä huuhtoo kaikkeustieteen, ikuisen elämän, tiedon valtavat aallot, jotka helmassaan kantavat menneiden sukupolvien kätkettyjä ja unhoon vaipuneita aarteita, nykyajan sivistyskansoille tuntemattomia. Tuo väkevä virta nousee syvyyksistä, niissä on haudattuna entisaikojen jättiläiskansojen – puolijumalien, tuskin vielä ihmisten – tiedot ja taidot, ja tuon virran kuohu huutaa meille: ”Se, mikä oli, on vieläkin olemassa; se, mikä on ollut hautaantuneena aikojen ajoista saakka liitukauden kerrostumien alle, voi vielä kerran nousta pinnalle. Olkaa valmiita!”

Hyvä niiden, jotka kuuntelevat elementtien ääntä. Mutta mihin joutuvatkaan ne, joille elementti (”alkuaine”) ei merkitse muuta kuin mitä materialistinen kemia ja fysiikka sillä sanalla käsittää? Vievätkö mahtavat aallot heitä koskaan tutuille rantamille, jos he kerran menettävät jalansijaa siinä suuressa tulvassa, mikä on tuleva? Tulevatko he tuntemaan kohoavansa uuden Araratin huipulle, niille korkeuksille, missä valo ja päivänpaiste vallitsee, ja tulevatko he siellä löytämään jaloillensa varman sijan, vai tuleeko virta nielemään heidät pohjattomaan syvyyteen, kun eivät voi taistella uusien elementtien vastustamattomia aaltoja vastaan?

Olkaamme kaikki valmiita ja tutkikaamme totuutta kaikissa sen muodoissa; tehkäämme parhaamme, jottemme olisi yhdestäkään tietämättä, jollemme tahdo, ajan käännöshetken tullessa, vaipua Tuntemattoman syvään kuiluun. On houkkamaista luottaa sattumaan ja välinpitämättömästi, tai jopa aivan epäuskoisesti, odottaa sitä silmänräpäystä, jolloin puhkeaa lähestyvä älyllinen ja psyykkinen pyörremyrsky. Väärin on itselleen uskotella, että pahimmassa tapauksessa tulvavesi kuitenkin heittää meidät rannalle, sillä luultavampaa on, että se heittää sinne ainoastaan kuolleita ruumiita. Taistelu on joka tapauksessa oleva kauhistuttava. Toisella puolella on raaka materialismi ja sokea uskonkiihko ja toisella puolella filosofia ja mystiikka, tuo ikuisen totuuden harvempi tai tiheämpi verho.

Ei kuitenkaan materialismi tule saamaan voittoa. Jokainen, joka sokean itsepintaisesta pitää kiinni jostakin aatteesta, joka hänet erottaa tuosta itsestäänselvästä yleismaailmallisesta totuudesta ”totuus on uskontoja korkeampi”, tulee juuri tämän kautta ikään kuin lahonnut lauta hylätyksi siitä uudesta arkista, jota kutsutaan ihmisyydeksi. Aaltojen viskelemänä, tuulten ajelemana, sinne tänne heiteltynä siinä olotilassa, mikä hänestä tuntuu niin kauhistuttavalta, juuri sen tähden, että se on hänelle tuntematon, hän tulee pian kokemaan, kuinka hänet vedetään alas syvyyteen...

Aivan niin täytyy käydä eikä toisin voi tapahtua, kun kerran nykyaikaisen materialismin keinotekoinen, lämmötön liekki on sammuva ravinnon puutteesta. Ne, jotka eivät voi käsittää aatetta henkisestä, korkeammasta minästä, elävästä sielusta ja elävästä hengestä, joka löytyy heidän fyysisen, aineellisen ulkokuorensa sisältä (sillä ruumis saa kiittää ainoastaan noita prinsiippejä varjoelämästään) – ne, joille haudan takaisen elämän toive on turhaa puhetta, ”tuntematon suuruus”, tai sitten kummallinen taikausko – spiritististen harha-aistimusten tai teologisten pohdintojen tulos – nämä ihmiset valmistukoot siihen mitä nöyryyttävimpään tappioon, joka on heille varattuna tulevaisuudessa. Sillä aineen pimeästä mutasuosta, joka heiltä kokonaan kätkee ”suuren tuonpuoleisen”, nousee näinä aikakautemme viimeisinä vuosina mystinen voima. Se koskettaa meitä nyt vielä hyvin hiljaa, mutta se on yli-inhimillinen kosketus – ”yli-inhimillinen” kuitenkin ainoastaan taikauskoisille ja tietämättömille.

Totuuden henki liitelee tälläkin hetkellä pimeiden vesien yläpuolella ja pakottaa näitä jakautumaan ja itsestään antamaan henkisiä aarteitaan. Tämä henki on voima, jota ei voi estää tai pysäyttää toiminnassaan. Ne, jotka tuntevat tämän voiman ja jotka käsittävät, että nyt juuri on heidän pelastuksensa aika koittanut, tulevat nostetuiksi ja viedyiksi suuren astraalikäärmeen harhojen taakse. Se autuus, jonka he silloin kokevat, on tuntuva niin kiihkeänä ja voimakkaana, että jolleivät he hengessään olisi ruumiistaan erotettuja, tuo onni läpäisisi heidät kuin terävä miekansäilä. He eivät tule tuntemaan ainoastaan tyydytystä ja iloa vaan jopa sellaista autuutta, joka on esimakua jumalien tiedosta, hyvän ja pahan tuntemisesta ja elämänpuun hedelmistä.

Mutta olkoonpa nykyaikainen ihminen kiihkoilija, uskoton tai mystikko, hän voi olla aivan varma siitä, ettei kannata taistella niitä kahta henkistä voimaa vastaan, jotka tällä hetkellä on laskettu irti ja ovat nyt ratkaisevassa kamppailussa keskenään. Hän on jommankumman näiden vihollisten vallassa eikä ole mitään välittävää voimaa, joka voisi hänet niistä pelastaa. Hänen on vain tehtävä valintansa: joko antauduttava itsestään ja vastustuksetta kuljetettavaksi mystisen virran laineilla, tai sitten asetuttava vastarintaan henkisen ja psyykkisen kehityksen kululle, jolloin hän on vaarassa joutua uuden virtauksen mahtavaan pyörteeseen ja siihen hukkumaan.

Koko maailma on nykyään käymistilassa, mikä näkyy varsinkin kaikissa korkeamman älyn ja inhimillisen hengenviljelyn keskustoissa, valtiollisissa, kirjallisissa, taiteellisissa ja kaupallisissa ahjoissa. Kaikki horjuu ja uudistuksia valmistetaan kaikilla aloilla. Turha on tekeytyä sokeaksi, turha on toivoa, että voisi pysytellä puolueettomana taistelevien voimien välillä – täytyy joko tulla muserretuksi tai valita näiden välillä. Se, joka luulee valinneensa vapauden ja joka siitä huolimatta pysyy vaipuneena tuohon kiehuvaan ja vaahtoilevaan kattilaan likaisine sisällyksineen, jota kutsutaan seuraelämäksi, on lausunut mitä kauhistuttavimman valheen jumalallisen minänsä edessä, valheen, joka tulee sokaisemaan hänet monien tulevien ruumiillistumien ajaksi.

Kaikki te, jotka epäilette teosofian ja salatieteiden poluilla ja vapisette totuuden kultaisella kynnyksellä – sen ainoan totuuden, mikä vielä on mahdollinen, kun kaikki muut ovat rauenneet tyhjiin, toinen toisensa jälkeen – tarkatkaa hyvin ja huolellisesti sitä korkeaa todellisuutta, joka teille tarjoutuu. Nämä sanat on lausuttu vain niille, jotka tutkivat mystiikkaa; ainoastaan heille on näillä sanoilla merkitystä. Ne jotka ovat jo tehneet valintansa, eivät niitä kaipaa. Mutta te, okkultistit, kabbalistit ja teosofit, tehän tiedätte, että Sana, ikivanha, vaikka teille uusi, on lausuttu tämän aikakauden alussa, ja että sen mahdollisuudet ovat kätkettyinä vuoden 1889 numeroiden summaan, vaikkeivät muut niistä tiedä. Te tiedätte, että ääni, jota nykyiset ihmiset eivät ole koskaan ennen kuulleet, on äskettäin alkanut kaikua, ja että uusi ajatus on vesana putkahtanut esiin, kehitysvoimien kasvatettavaksi kypsyyteen. Tämä ajatus on toisenlainen kuin kaikki muu, mikä on esiintynyt 19. vuosisadalla, mutta se on kuitenkin sama kuin se perussävel, joka on kuulunut jokaisen vuosisadan ja varsinkin viimeksi kuluneen lopulla, nimittäin sanoma ihmisajattelun täydellisestä vapaudesta.

Miksi tahdotaan tukahduttaa, sortaa ja tappaa sitä, mikä itsessään on häviämätön? Mitä hyödyttää taistella vastaan, koska ei kuitenkaan ole muuta neuvoa kuin nouseminen henkisen aallon huipussa taivaisiin asti, kauas kaikkien tähtien ja maailmanjärjestelmien taakse, tai sitten vaipua ainemeren ammottavaan kuiluun. Turhaan te ponnistelette tutkimatonta urkkiaksenne, turhaan te etsitte syntyjä aineelle, jota on ylistetty kovasti meidän vuosisadallamme. Sen juuret kasvavat näet hengestä ja ehdottomuudesta, eivätkä ole olemassa, vaikka ovat ikuisia. Tuo alituinen yhdessäolo lihan, veren ja luiden kanssa, jotka ovat erilaistuneen aineen harhamuotoja, harhauttaa teitä, ja mitä syvemmälle tunkeudutte kemiallisten ja käsittämättömien atomien piiriin, sitä selvemmin tulette huomaamaan, että atomit ovat olemassa ainoastaan teidän tajunnassanne. Luuletteko todellakin niistä löytävänne olemassaolon kaikki totuudet ja kaiken todellisuuden? Mutta kuolemahan odottaa meidän kaikkien ovella, valmiina sulkemaan sen kiinni rakastetun sielun edestä, joka pakenee vankilastaan (sillä sielu yksin teki ruumiin todellisuudeksi), ja voiko ikuinen rakkaus milloinkaan yhtyä aineen molekyylien kanssa – aineen, joka jakautuu loppumattomiin ja haihtuu?

Mutta te olette kenties välinpitämättömiä tästä kaikesta ja mitä silloin välitätte niiden rakkaudesta ja niiden sielusta, joita olette rakastaneet, koska ette usko mihinkään sieluun? Olkoon menneeksi. Olette valinneet ja astuneet sille tielle, joka ainoastaan johtaa aineellisuuden hedelmättömiin erämaihin. Olette tuominneet itsenne elämään siellä pitkän elinaikanne. Te tahdotte tästä lähin tyytyä varjokuviin ja kuumehoureisiin välittämättä henkisistä tuntemuksista; tahdotte viihtyä intohimossa eikä rakkaudessa, nauttia kuoresta eikä hedelmistä.

Mutta te toiset lukijat ja ystävät, jotka kaipaatte jotakin enemmän ja korkeampaa kuin oravapyörässä olevan vangitun oravan elämää; te, jotka ette tyydy siihen kattilaan, joka alati kiehuu mitään antamatta; te, jotka ette pidä epäselviä kaikuja, maailman alusta kuultuja, totuuden jumalallisena äänenä – valmistautukaa sellaiseen tulevaisuuteen, josta harvat teistä ovat uneksineetkaan, jollette ole tielle astuneet. Nyt olette valinneet polun, joka alussa on okainen, mutta joka pian laajenee ja vie teidät suoraan jumalalliseen totuuteen. Teillä on vapaus alussa epäillä, teillä on vapaus olla uskomatta toisen sanoihin, joka puhuu tuon totuuden lähteestä ja alkuperästä, mutta ainakin voitte kuunnella, mitä ääni teille sanoo ja voitte ottaa vaarin niistä vaikutuksista, joita tuntemattoman suurista syvänteistä virtaava luova voima saa aikaan.

Se hedelmätön tanner, jossa nykyajan polvet elävät, kun tämä henkisen nälänhädän ja aineellisen kyllästymisen aika lähenee loppuaan, kaipaa taivaanmerkin sateenkaarena – toivon vertauskuvan – nousemista näköpiirinsä yli. Sillä kaikista kuluneista vuosisadoista on yhdeksästoista rikollisin. Se on rikollisin kauhistuttavassa itsekkyydessään; rikollinen epäilyksineen, se kun irvistää ajatellessaankin jotain ainetta tuonnempaa, ja idioottimaisesti on välinpitämätön kaikesta, mikä ei kuulu persoonalliseen minään – rikollisempi kuin mikään niistä vuosisadoista, jolloin barbaarinen tietämättömyys ja älyllinen pimeys vallitsi.

Meidän vuosisatamme täytyy tulla omaksi vapahtajakseen, ennen kuin sen viimeinen hetki on lyönyt. Nyt on toimimisen hetki kaikilla niillä, jotka käsittävät, kuinka mitätön ja mieletön on elämä, jos sitä pimentää materialismi ja julma välinpitämättömyys kaikkien muiden olentojen kohtalosta. Heidän tehtävänsä on käyttää parhaimmat voimansa, tarmonsa ja ponnistuksensa työhön uudistuksen aikaansaamiseksi yleisessä ajatustavassa. Tämän uudistuksen voi aikaansaada ainoastaan teosofia ja, lisätkäämme, salatiede ja itämainen viisaus. Monta on polkua, jotka siihen johtavat, mutta yksi on viisaus. Taiteilijat sen aavistavat, kärsivät ihmiset siitä uneksivat, ”puhtaat hengessä” sen tuntevat; toisten puolesta työskentelevät eivät voi pysyä sen todellisuudelle sokeina, vaikkeivät he aina sitä tuntisikaan nimeltään. Ainoastaan tyhjät ja pintapuoliset sielut, itserakkaat ja rakkaudettomat kuhnurit oman surinansa hämmentäminä eivät tahdo tietää tästä korkeasta ihanteesta – ja he tulevat niin kauan elämään, kunnes elämä tulee heille raskaaksi taakaksi.

Kuitenkin tahdomme lujasti huomauttaa, että näitä sivuja ei ole kirjoitettu suurille joukoille. Tämä ei ole kehotus ulkonaisiin uudistuksiin eikä yritys voittaa elämänsä onnesta nauttivia meidän aatteidemme puolelle. Nämä sanat ovat ainoastaan niitä varten, jotka luonnostaan kykenevät niitä ymmärtämään, niitä varten, jotka kärsivät, nälkää näkevät ja janoavat jotakin muuta todellisuutta kuin tätä varjokuvien maailmaa. Ja nämä ihmiset, eivätkö he omista niin paljon rohkeutta, että voisivat jättää syrjään vähemmän tärkeät harrastuksensa, ennen kaikkea huvituksensa, vieläpä liiketoimensa, paitsi mikäli huolenpito heidän liikkeestään on velvollisuuden täyttämistä heidän omaa perhettään tai muita henkilöitä kohtaan? Ei kukaan ole niin työhönsä sidottu tai niin köyhä, ettei hän voisi ottaa ylevää ihannetta päämääräkseen. Miksi hän epäröisi raivatakseen itselleen tien tähän ihanteeseen, läpi kaikkien esteiden, kaikkien siteiden, yli seuraelämän arkipäiväisten päätelmien ja kulkeakseen päättävästi eteenpäin, kunnes päämäärä on saavutettu? Todellakin – ne, jotka tähän ryhtyvät, tulevat pian huomaamaan, että ”ahdas portti” ja ”orjantappuratie” vie avarille maille, rajattomiin näkymiin, sellaiseen tilaan, missä ei enää kuolla vaan missä tullaan jumaliksi.

Totta on, että ensimmäiset välttämättömät ehdot näin pitkälle pääsemiseksi ovat: täydellinen oman voiton pyytämättömyys, rajaton antautuminen muita palvelemaan ja täydellinen välinpitämättömyys maailmasta ja sen tuomiosta. Ensimmäisen askeleen astumiseksi tällä hyveen tiellä vaaditaan täysin puhtaat vaikuttimet. Ei mikään kevytmielinen ajatus saa kääntää katsettamme päämäärästä, ei mikään epäröiminen, ei kaksimielisyys saa askeleitamme pidättää – ja kuitenkin on olemassa miehiä ja naisia, jotka tähän kaikkeen kykenevät ja joiden ainoa toivomus on saada elää oman jumalallisen luontonsa turvissa. Olkoon sitten ainakin näillä rohkeutta elää tätä elämäänsä salaamatta sitä toisten katseilta! Ei kenenkään muun mielipidettä tule heidän asettaa omantuntonsa lausunnon yläpuolelle.

Olkoon siis omatunto, korkeimmassa kehityksessään, oppaanamme kaikissa tavallisen elämän toimissa ja puuhissa, ja mitä tulee sisäisen elämämme ohjaukseen, kiinnittäkäämme koko huomiomme edessämme olevaan ihanteeseen ja katsokaamme tuonpuoleiseen, luomatta silmäystäkään lokaan jalkojemme juuressa.

Ne, jotka kykenevät tähän ponnistukseen, ovat kyvykkäitä teosofeja; muut ovat vain piittaamattomia ja useinkin hyödyttömiä jäseniä liikkeessämme.

Lähde: H. P. Blavatsky, Valon airut, 1981, 59-69.